torstai 26. huhtikuuta 2018

Mikko Kamula: Iso härkä

Ammoiset ajat kiehtovat, keskiaika erityisesti: kirjoitettua dokumentointia ei ajalta ole, mutta hurjasti tapahtui. Kuten erään nykyisin Suomeksi sanotun pohjoisen maailmankolkan asutuksen ja kulkureittien muotoutuminen sekä heimojen henkiset ja maantieteelliset rajat, jotka vaikuttavat edelleen.

Kamula on tutkinut kansanperinnettä vuosia ja perusteellisesti: sen tuloksena Metsän kansa -kirjasarjaan on luvassa kuutisen kirjaa, joista Iso härkä on toinen. Nyt seuraamme Juko Rautaparran perheen ja naapureiden vaiheita 1480-luvulla. Kruunu tiukentaa otettaan alaisistaan verotuksen muodossa. Perheen poika Heiska rakastuu mutta joutuu myös vaikeuksiin, joiden seurauksena hänet määrätään käräjille. Myöhemmin hän joutuu Olavinlinnaan pakkotyöhön, mikä oli perheelle yllättäen hyvä uutinen. Ehkä poika siis vielä palaa kotiin, ehkä saa jopa oppia isosta maailmasta.

"Varpu yritti kuvitella Heiskan linnan muurille tähystämään kauas itään ryssän maille. Ehkä hän todella nauttisi siellä olostaan."

Jukon tytär Varpu joutuu myös aikuistumaan nopeammin kuin oli tarkoitus. Isän vaimon Matelin kanssa on vaikea löytää yhteistä säveltä; Mateli manaa esiin hengen, paran, mitä Varpu ei hyväksy.  Naisten välien kehittyminen jännittävien tapahtumien pyörteessä tuntuu luontevalta. Sillä tapahtumia teoksessa riittää niin, että lukijaa hengästyttää, eikä kuutisensataa sivua tunnu lainkaan pitkältä, päin vastoin - kesken loppuu!

Nimeksi nostettu härkä edustaa mytologiaa, jota kirja on täpötäynnä. Taiat ja loitsut, luonnonusko, maahiset ja metsänpeitot ovat ajan ihmisille arkea. Yörnin äijä opettaa nuorelle Tenholle tietäjän taitoja. Opetuksesta on odottamattomia seurauksia, kun valtava härkä alkaa herättää seudulla pelkoa ja tuhoa. Oman siivunsa tarinaan tuovat lappalaiset tapoineen.

"- Ovatko noitien taiat jotenkin erilaisia kuin tietäjien? Tenho uteli. - Lappalaisten taikuus on hyvin vanhaa perua. He osaavat monia konsteja, jotka tietäjät ovat jo sukupolvia sitten unohtaneet. Yksi sellainen on loveen lankeaminen. Se tarkoittaa matkaa tuonpuoleiseen, aliseen tai yliseen maailmaan, sielueläimen johdattamana."

Kirja on niin täysi, että sitä on vaikea kuvailla, vaikea valita, mitä kertoisi. Minua kiehtovat erityisesti paikkojen kuvaukset, kulkureitit, arjen asiat ja elinkeinot, tavat ja rituaalit. Tarkkaan kuvataan, kuinka perhe kasvattaa karjaa, kalastaa, metsästää, poimii marjasatoa ja elää omavaraisesti, satunnaista kaupantekoa lukuunottamatta - ja verottajaa, jota pakoon Juko alunperin Savon sydänmaille muutti. Eikä perheellä ole syytä suhtautua yhtään suopeammin hallitsijoihin tämänkään tarinan perusteella. Ikävä veronkerääjä aiheuttaa monenlaista harmia ja pahempaakin.

"- Tönius Ikäheimosen ja Rautaparran perheen välinen kauna on niin selvästi havaittavissa, että on helppo uskoa sen jatkuneen pitkään. Kerrohan, mikä sai sinut alun perin hautomaan väkivaltaisia ajatuksia neljännesmiestä kohtaan? - En ole hautonut moisia ajatuksia, Heiska vastusti, mutta kaunaa välillämme on kyllä ollut. Se alkoi siitä, kun neljännesmies määräsi perheelleni liian suuren kuninkaanveron. Kuka tahansa suuttuisi sellaisesta. En ole kuitenkaan murhannut ketään."

Tärkein teema on kuitenkin luonnon suuri merkitys ja voima; se sanelee elämisen (ja kuolemisen) ehdot. Henkilöt ja heidän elämänkäänteensä seikkailuineen jäävät oikeastaan sivuseikoiksi, vaikka niiden avulla kirjailija saa tuon kaiken esiin, nykykieliseksi tarinaksi muokattuna.

"Muille tuli kiire, mutta Tenho sulki silmänsä ja herkisti korvansa. Hän ei kuitenkaan kuullut muita kuin pirtissä hyörivät ihmiset. Tenho kysyi äänistä Yörnin äijältä, mutta tietäjä vain kohautti olkiaan. - En minä oikeastaan mitään kuullut. Se oli pelkkä aavistus, mutta ne osuvat usein oikeaan. Niitä tulee sitä useammin, mitä enemmän olet tekemisissä tuonpuoleisen kanssa. Tenho nyökkäsi ja kiiruhti muiden mukana ulos. Kyky vaikutti hyödylliseltä, mutta Tenho ei ollut varma, haluaisiko olla tuonpuoleisen kanssa tekemisissä enää yhtään enempää kuin tähän asti." 

Tekstin tyyli tuo mieleen monet muut historialliset romaanit, lienee perinteen mukaista tämäkin; tutkijan kieleksi elävää, sujuvaa ja hypnotisoivaa, vaikkei hae kauneuspalkintoja, vaan on enemmän selostavaa. Nykykielisyys on hyvä ratkaisu, näin tekstiä on helppo seurata. Kieltä ja ajattelua on vaikea erottaa erottaa toisistaan; myös muutamat ajatuskulut kirjassa tuntuvat yllättävän moderneilta, mutta koska emme todellista tilannetta tiedä, mennään sillä, mitä tiedetään ja minkä kautta lukijalle on helpointa. Se ei isoa kuvaa muuta miksikään.

En voi kuin ihmetellä nuoren kirjailijan laajaa ja monipuolista tietämystä sekä taitoa tuoda sen runsaus esiin vangitsevalla tavalla. Ja perinteemme runsaus, totta kai. Täysi ja tyydyttävä, mutta samalla nälän jättävä teos; tätä on saatava lisää! Sarjan seuraava kirja on luvassa syksyllä. Jo ensimmäinen, Ikimetsien sydänmailla, sai mielikuvituksen villiin laukkaan. Eikä se laukka taida pysähtyä niin pitkään kuin sarja jatkuu.

Yhteispostaus Amman lukuhetken kanssa. Kurkkimaan, mitä Amma tuumii!

Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa: Ikimetsien sydänmailla 

Kenelle: Historiahulluille, Suomi-juurten etsijälle, mytologiasta ja kansanperinteestä viehättyville.

Muualla: Mielikuvitusrikas ja koukuttava, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässä. Kirsi kirjanurkassaan puhuu vastustamattoman viihdyttävästä ja vetävästä romaanista. Myös Kodin Kuvalehdessä innostuttiin "poikkeuksellisen maagisesta kirjailijasta".

Mikko Kamula: Iso härkä. Gummerus 2018. Sain kirjan kustantajalta.


tiistai 24. huhtikuuta 2018

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe

Kirja vie heti tuttuun ympäristöön: Helsingin Mikonkadulle hammaslääkäriin. Lohjennut hammas pakottaa Mirjan vastaanotolle, vaikkei olisi aikaa. Kaupunginteatterin näyttelijän aikataulu on tiukka, ja uuden revyyn ensi-ilta alkamassa muutaman tunnin kuluttua.

"Kieli hakeutuu poskihampaan teräväreunaiseen koloon. Se on syvä. Vihlaisu vahvistaa, että hammaslääkäri on pakkonakki, vaikka joudun arvattavasti maksamaan gurmeesta."

Hammaslääkäri hoitaa vaivan ja käy ilmi, että hänestä saattaa olla muuhunkin. Mirjan ura- ja miesasiat tuntuvat luistavan, mutta muut asiat mutkistuvat. Marko-pojan hoidosta on kiistaa ex-miehen kanssa, suhde ikääntyvään äitiin mietityttää, suvussa on hämmennystä. Mutta ensin on Pariisin-matka.

"Juha aikoo antaa parastaan. Ostereita ja kuohuviiniä. Kunpa se kohokaspaikka olisi vielä olemassa, Juha ei muista nimeä, mutta osaisi kävellä sinne. Ajettaisiin taksilla valomeren halki, Seinen siltojen yli. Mirja saisi valita jotkut kengät tai korun, muistoksi matkasta. Juha ei säästelisi. Jo oli kumma, jos Mirjan päätä ei saisi pyörälle. Pari kolme päivää, vain he kaksi."

Juuri kun lukija tuudittautuu romanttisiin pumpulipilviin arjen lomassa, alkaa tapahtua:

"Poliisit haluavat nähdä firman tilejä. -- Näytätte pitävän salasanalistaa kirjoituspöydän laatikossa. Missä te pankkitunnuksia pidätte?" 

Dekkarimaiseksi äityvä tarina yllättää ja koukuttaa niin, että luin kirjan vuorokauden sisällä. Koska piti saada nopeasti tietää, miten Mirjan (ja Juhan) käy. Entä Mirjan Kallion kämpän - jossa on erkkeri ja suora näkymä Kallion pelastusasemalle, talokin mainitaan (helsinkiläisille tiedoksi, se on Ihantola). Entä mikä on Juhan lähiörivarin kohtalo Espoossa? Tai hammaslääkäriyrityksen?

Kirja ei noudata mitään tylsää kaavaa: jännite pitää, käänteet ovat odottamattomia. Huoliteltua ja rennon sujuvaa tekstiä on nautinto lukea. Asiat ovat arjesta - no, ei ihan jokaisen arjesta, pommia en paljasta, mutta realismin rajoissa pysytään. Teema on kuitenkin kaikille tuttu, hyvässä tai pahassa: perhe ja sen merkitys, perhevariaatiot uusine versoineen. Nyksät ja eksät, vanhenevat vanhemmat, liian nopeasti kasvavat lapset, sukulaiset, joita tuntee liian vähän tai ei lainkaan, juurien merkitys.

Oman mausteensa tarinaan tuovat työnkuvaukset henkilökuvausten rinnalla: Mirjan näyttelijäntyö ja  persoona ns. taiteellisena hahmona, äkkipikaisuudessaan ja analyyseissään ei aina niin rakastettava tai ymmärrettävä (vaikka varmasti viehättävä, mutta en pitänyt hänestä kovin paljon), Juha lääkärinä tasapainottava, tieteellisesti suuntautunut vastavoima, jota kiehtoo Mirjan tyyppinen nainen.

Jota muuten luulin alkuun paljon vanhemmaksi, ehkä nimen takia? Kuinka moni tunsi 1990-luvulla, jonne kirja sijoittuu, kolmekymppisiä Mirjoja? Mirjoista suurin osa on syntynyt vuosina 1940-1959, kertoo Väestörekisterikeskus. Joten ajankohtana hän olisi ollut, no, ehkä nelikymppinen  Mäkelänrinteen uimahallikin, jossa Mirja ja Marko käyvät uimassa, avattiin vasta 1999. Kuitenkin kertomansa mukaan parikymppisenä raskaaksi tulleella Mirjalla on kirjan tapahtuma-aikaan 12-vuotias poika. Hmm...  Sari, Minna tai Marika olisivat olleet uskottavampia. Mutta en epäile kirjailijan tarkkuutta tässäkään; asialle on varmasti selitys. Niin mietittyä teksti on.

Juhassa voi muuten olla aviomiesainesta. Ainakin minut hän vakuuttaa:
"- Poika tarvitsee mummua ja sinua ja muita aikuisia vielä vuosikymmeniä. Juha jatkaa, että myös hän toivoisi pääsevänsä pojan ykkösketjun kaveriksi. Mies on siis tosissaan. Puristan hänen kättään."

Miten käy Mirjan ja Juhan suhteen? Entä suhteet vanhempiin, jotka erityisesti Mirjaa mietityttävät? Tällaista tekstiä, tällaisesta aiheesta on todella mukava lukea. Kuin fiksun ystävän kertomaa kuuntelisi. Luotin ja nautin. Ja jos jotain elämänoppia hakee, niin sitä löytyy: jos hammasta kolottaa, juurisyy voi olla aivan muualla kuin päältä päin näyttää.

Kenelle: Epähöpöä viihdettä hakeville aikuisille, turhanpäiväisyyksiin kyllästyneille, aitoutta ja autenttista etsiville, Porin suunnasta tuleville.

Muualla: Erilainen ja mielenkiintoinen, sanoo Mannilainen, joka paljastaa sen asian, jota minä en, joten varo! Aikuiseen makuun, sanoo Hyvä huomen.

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe. Stresa-kustannus 2018. Sain kirjan kustantajalta.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Laura Saarikoski, Saska Saarikoski: Trump

Helsingin Kirjamessut iski valtasuoneen valitessaan vuoden 2018 teemamaaksi* Yhdysvallat. Päätös oli tosin tehty jo vuosia aiemmin. Kuka olisi arvannut Trumpin nousevan presidentiksi? Kaikkine seurauksineen?

Saarikosket asuvat Yhdysvalloissa ja tekevät töitä Helsingin Sanomille sieltä käsin. Heiltä saamme autenttisen katsauksen tapahtumiin, jotka johtivat presidentin yllätysvalintaan. En olisi halunnut lukea tätä tarinaa, mutta en pysty myöskään sulkemaan silmiäni. Näin maailma makaa nyt!

Kirja kertaa Trumpin taustan tiiviisti: isoisä Friedrichin, joka Trumpf-nimisenä saksalaisena saapui Yhdysvaltoihin ja aloitti bisnekset petoksella, kuten kirja sanoo. "...tarinasta on helppo tunnistaa sama luonteen rakenne kuin kuuluisasta pojanpojasta myöhemmin: hillitön menestyksen himo yhdistettynä elastiseen moraaliin." 

Kullankaivajien ajoilla omaisuutensa hankkineen Friedrichin poika Fred jatkoi omia liiketoimiaan menestyksekkäästi, vaikkei isoa perintöä saanutkaan. Bisneksenteko on selvästi verissä tällä suvulla. Samoin moukkamainen maine: "Vaikka Yhdysvallat oli ollut maahan muuttajien ja mahdollisuuksien maa, itärannikon suurkaupunkeihin oli ehtinyt muodostua vanhan rahan yläluokka, joka katseli nenänvarttaan pitkin uusrikastuneita nousukkaita. "

Donald Trump ei ole päässyt tuosta maineesta yli; päin vastoin, hän on kehittänyt sitä, vienyt sen täysin omalle tasolleen. Silti hänet valittiin maailman vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi. Miksi? Saarikosket selittävät sitä ansiokkaasti; he kertovat Trumpin uran merkittävimmät vaiheet, havainnoivat amerikkalaisten mielialoja ja olosuhteita, joissa he äänestävät. Kirja oli kuuma, kun vaalit olivat käynnissä, mutta sitä piti päivittää, kun presidentinvalinta selvisi: kaikkien yllätykseksi Trump vei voiton. Olen ymmärtänyt, että tutkimustensa valossa Saarikosket eivät pitäneet sitä niin mahdottomana kuin me kauempana eläneet.

Kun amerikkalaisten mielialoja malttaa tutkailla, yllätys ei ole niin suuri. Etenkin Barack Obaman valinneet liberaalit ovat vähemmistö, kun mennään maan syviin sisäosiin. Joissa työttömyys on leveä ja näköala kapea: entiset teollisuuskaupungit kituvat, palkat ovat kehnot, jos töitä ylipäänsä on,  työpaikka voi mennä alta koska tahansa ja syöstä perheen omilleen - joka Amerikassa tarkoittaa sananmukaisesti sitä. Ei ole sossua, joka auttaa; ei tahoa, jolta hakea korvauksia. Jos et ansaitse rahaa, lapsesi menee nälkäisenä nukkumaan. Niin voi käydä työssäolevillekin; monet työt ovat alipalkattuja eikä edes kolme yhtäaikaista työpaikkaa takaa säällistä elantoa. Tässä tilanteessa mikä tahansa muutos on muutos parempaan, arvelivat äänestäjät, uskon.

Trumpin persoona on luku sinänsä. Kohutusta kampauksesta alkaen merkkikenkien pohjiin hän edustaa ihmislajia, joka kyseenalaistaa kaikki oppimamme arvot, etiikat ja moraalit. Niin, paitsi bisneksentekoa, joka on hänen vahvuuteensa; sitä taitoa olemme jo oppineet kunnioittamaan yleisemminkin. Ja sen avulla hän nousi julkisuuteen, joka johti nykytilanteeseen. Tunnustan: katsoin aikanaan Diili-ohjelmaa innolla. Työkeskeisenä ihmisenä minua viihdytti suuresti bisneksen ja kisailun yhdistäminen, ja siinä Trump esiintyi edukseen. Mietin monesti, että hänen kannattaisi palkata suoraviivaisia, ahkeria ja fiksuja suomalaisia, jotka osaisivat hyvin luovia tuossa selkeiden tavoitteiden maailmassa. Muista miehen piirteistä ei silloin ollut tietoa, tai niillä ei ollut väliä.

Hänen ajatusmaailmansa taustoista kirja kertoo Trumpin muun muassa kuunnelleen Norman Vincent Pealea, (yltiö)positiivisen ajattelun kehittäjää. "Pealen mukaan ihmisen täytyy aina säilyttää kuva itsestään menestymässä, vaikka asiat näyttäisivät olevan menossa miten huonosti tahansa." Trump on vienyt todellisuuden muokkauksen tahdonvoimalla ääriin. "Asiat ovat totta, jos Trump tahtoo niiden olevan totta."  

Pidin kirjasta paljon: se on kattava ja helppolukuinen katsaus Yhdysvaltojen yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja Trumpin valinnan syihin sekä henkilöön. Teksti on napakkaa ja sutjakan vauhdikkaasti etenevää, kuten ammattitoimittajien tekstiltä voi odottaa. Eikä liian poliittinen tai virallinen, vaan täyttää tehtävänsä asiallisesti mutta rennosti. Erinomainen tietopaketti sulavassa muodossa. Ja Hesarin mukaan tiettävästi maailman ensimmäinen Trump-kirja. Tekstiä vaihdettiin noin kolmasosa seuraavaan painokseen, presidentinvaalien jälkeen.

Kenelle: Maailman tilannetta pohtiville, uskomatonta ihmetteleville, Amerikkaa ymmärtämään pyrkiville.

Muualla: Trump on aikamme synnyttämä tuote, sanoo Lukupinon Simo. Saarikosket auttavat ymmärtämään paremmin Trump-ilmiötä, sanoo Kirjojen maa.

Laura Saarikoski, Saska Saarikoski: Trump. Yhdysvaltain presidentti. Täydennetty painos kirjasta Trump - mies kuin Amerikka. HS-Kirjat. 2016.

Helsingin Kirjamessujen teemamaat
* Tämä on ensimmäinen kerta, kun Yhdysvallat on Helsingin Kirjamessujen teemamaa.

Aiempia ovat olleet Iso-Britannia (2006), Norja (2007), Ruotsi (2009), Ranska (2010), Viro (2011), Unkari (2012), Saksa (2013), Italia (2014), Venäjä (2015), Pohjoismaat (2016) ja Suomi (2017). Vuonna 2019 teema on Ranska ja ranskankielinen maailma.

Helsingin Kirjamessut pidetään 25. - 28.2018 tutusti Messukeskuksessa. Ohjelma julkaistaan 25.9. Teemamaan ohjelmasta vastaavat muun muassa suomalaiset kustantajat ja Yhdysvaltain suurlähetystö. 

Uusi ohjelmajohtaja Ronja Salmi kyseli yleisöltä somessa, keitä amerikkalaisia haluttaisiin nähdä: itse toivon sellaista/sellaisia, joita ei ole vielä nähty Suomessa. Ajatelkaa, jos paikalle tulisi vaikka Anne Tyler! Stephen Kingiä toivottiin paljon, ja se olisikin kova nimi, muttei ehkä todennäköinen? Entä John Green? Tai DeLillo, ikähaarukan toista laitaa? Moneen vetoaisi myös Jonathan Franzen. Jennifer Egan olisi kiva nähdä myös. Mahtavatko muuten Saarikosket tulla messuille?

Jännityksellä jo syksyä odottelen! 

P.S. Unohdin mainita Simon Yhdysvallat-haasteen: tämä sopii kohtaan 10, kirja kertoo poliitikosta.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Erkka Mykkänen: Something not good

Nuoren miehen elämä ja ajatukset! Ensimmäisenä aiheesta tulee mieleen Miki Liukkonen, joka juuri herätti kiinnostusta isossa maailmassa, syystä. Omalla sympaattisella ja lievän ironian terävöittämällä huumorillaan nuoren Veikon elämää kuvaa Erkka Mykkänen, ja jos näitä kahta vertaa, lukijalle noin tuhatkertaisesti helpommalla, kirjallisesti ja ajatuksellisesti tosin eri luokassa. Kuten Mykkänen videollaan sanoo, jos Miki ja Johannes Ekholm tekevät suureepoksia, riittäisikö myös tämä pieni?

Ihana kirja, sanoo joku somessa. No, en voi kieltää. Nautin ja viihdyin. Veikko ei ole enää teini - hän jopa käyttää Facebookia ja Twitteriä, noita ikäihmisten viestintäkanavia - mutta nuori kuitenkin, parikymppinen.  Hänen mukavasti muotoiltuja näkemyksiään on vaivatonta lukea. Teksti soljuu ja viihdyttää, ja pidän sitä kirjan pääideana, en niinkään autenttista nuoren ihmisen mielentilan kuvausta.

Veikko on opintojen ohessa töissä kirjastossa ja pääsee/joutuu haastattelemaan kirjailijavierasta.

"Tiedotteen mukaan kokeellinen runoilija oli kirjoittanut teostaan neljä vuotta. Veikko ei ymmärtänyt runoista mitään. Yleisöä tuli seitsemän. --- Veikko kysyi kokeelliselta runoilijalta kirjaston auditoriossa, että miksi kirjoitat näin. Runoilija ei ollut odottanut niin suoraa kysymystä, se oli hänestä äärimmäisen kiusallinen. Lopulta runoilija jaaritteli reitin kirkkaaseen vastaukseen, joka yllätti yksinkertaisuudellaan hänet itsensäkin. Runoilijan syy runoilla kokeellisesti oli sama kuin meillä muillakin tehdä tavallamme sitä, mitä sitten teimmekin. Kaikilla oli helpottunut olo."

Tietysti ovat tytöt, Kaisa etenkin. Ja Elin.

"Ihmisistä ja paikoista muodostaa toisinaan ihanteellisia mielikuvia, joita muistot ja toiveet ajan myötä koristelevat. Niitä mielikuvia saattaa sitten vaalia kuukausia tai vuosia tajuamatta, että mielen taka-alalle pystytetty hauras rakennelma ei ehkä vastaakaan todellisuutta."

Veikko on kuvitteleva, tunteva ja itkevä nuori mies, ei mikään äijä. Täydennykseksi löytyy Maija, joka on jotenkin "nextillä levelillä". Mykkäsen kuvaus sukupuoliroolien todellisuudesta osuu mainiosti kohdilleen.

"Ihminen voi olla ihminen vain kun ympärillä on muita ihmisiä, jotka todellistavat hänet. - Pelottava ajatus, Veikko sanoi. - Että mua ei ole. - Täh, Maija sanoi ja hörppäsi. - Siinähän sie oot."

Veikko on sympaattinen ja ymmärrettävä nuori aikuinen oivalluksineen. Mikä herättää lukijassa epäluuloja. Myös tällaisia nuoria miehiä on olemassa? Totta kai on - tunnen ja tiedän heitä itsekin - mutta silti on vaikea uskoa, että tehdään kirja, jossa ei ole ylitsevuotavaa ahdistusta, vaivoin tukahdutettua väkivaltaa ja akuuttia itsetuhon pelkoa. Onko normaalia nostaa kirjan aiheeksi normaali nuori? Onneksi päähenkilöllä on sentään surkea kirjailijuuden yritys ja haikaileva mieli. Mutta missä on epätoivo, kaikkeuden tuska ja ranteenviiltely? Voiko tällaista edes kirjoittaa ja kirjaksi painaa?

Kyllä voi: Mykkäsen kirja on hengitystä ja hupia aikuisille lukijoille, jotka eivät saa nuorten näkökulmaa koskaan liikaa. Uskon sen hellyttävyydessään uppoavan moneen normilukijaan (eli keski-ikäisiin naisiin), mutta toivon, että myös nuoremmat lukijat sen löytävät. Tosin runsaat viittaukset populaarikulttuuriin naulaavat tarinan armottomasti tiettyyn aikaan ja ikään. Vähän kuin muistelmissa.

Kirja ei avaa suuria juhlavia näkymiä, vain ihmisen kokoisia reikiä maailmankatselukulmaan. Juoni on simppeli, mutta tunnelma on myönteinen, napakat lauseet mietittyjä, tekstissä huolellisen työn tuntu. Veikosta ja kirjasta on helppo pitää. Näen mielessäni vastamielenosoituksen kyltit ("Imelää!" "Hemmotellut possut!") Mutta on myös taso, joka on oikeasti tärkeä. Ehkä Mykkänen on kolmikymppisenä jopa jo iäkäs nuorista kertomaan, mutta ehkä juuri siinä iässä on tuohon vaiheeseen verran etäisyyttä, että voi sitä kuvailla. Mistä herää villi ajatus: olisiko noin kolmikymppisen ikä kirjan kirjoituksessa ylipäänsä paras ja herkullisin? Nuoruuden kokemukset mielessä, ikääntymisen kyynisyys ja urautumiset vielä edessä? Kuten Veikolla.

Kenelle: Tädeille. Kolmekymppisille. Nuorten ajatuksista kiinnostuneille. Vaivattoman ystäville.

Muualla: Tuijatalle kirja ei tuonut erityistä uutta aikuistumiskipuiluun, mutta viihdytti oikein hyvin. Opus Eka puhuu sisältörikkaudesta ja hyväntuulisuudesta, vaikka hieman ärsyyntyi loppua kohti.

Erkka Mykkänen: Something not good.

Helmet-haaste 2018: kirjassa viitataan populaarikulttuuriin - ahkerasti! Spice Girls, Jennifer Aniston ja Frendit, Justin Bieber, Metallica, The Wire, Fingerpori, Sinuhe, Sivullinen, Kauko Röyhkä, Juhasi, Rolling Stones, Stephen King, Bob Dylan, Youtube, Tinder, Sanni, Angry Birds, Harry Potter, Taru Sormusten herrasta jne.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Anne Swärd: Vera

Luin - en lukaissut - Veran, jonka olin merkannut lukulistalle heti kirjasta kuultuani:  ruotsalaisen Swärdin vahva kerrontatapa kiehtoo. Vaikka kirja on nimetty toisin, se oikeastaan kertoo Sandrinesta, rutiköyhän ranskalaisäidin tyttärestä, jonka äiti päättää viedä Euroopan suursotaa pelätessään turvaan, pois maasta. Äiti ja kolme tytärtä lähtevät autonrähjällä Itä-Eurooppaan, josta perheen isä on kotoisin. Päätös on monin tavoin onneton, tulemme huomaamaan. Sillä natsit valtaavat Puolan ensimmäisenä.

"Miten monta kertaa äiti olikaan muistuttanut meitä: Älkää herättäkö kenenkään huomiota, teittepä mitä tahansa. Muuta hän ei ollut pyytänyt. Mutta mitä olin tehnyt? Täsmälleen päinvastoin. Sen sotilaat pian kertoisivat äidille." 

" - Usko pois, ei ole mitään pahempaa kuin omien pelkääminen. Se on totta, heitä minä pelkään. Pelko lamauttaa minut niin, etten kykene enää ajattelemaan." 

Varsinaisia sotatoimia ei kuvata. Kaukaisessa vuoristokylässä ne eivät suoranaisesti jyllää, mutta sota on olosuhde, joka mahdollistaa kirjan tapahtumat. Sandrinen on paettava jälleen. Vuonna 1945 tapaamme hänet yllättäen Tukholmasta, varakkaan Cederin perheen miniänä, komeista häistä, omistaan. Mitä tapahtui?

"Miksi paeta kuolemaa niin kauas ja sitten vain kahlata suoraan sitä vastaan? Vastasin jotain välttelevää, syytin unettomuutta, sanoin etten ollut nukkunut aikoihin, olin sekapäinen... Mutta juuri sitähän minä en ollut. Pikemminkin kylmäpäinen ja selkeästi ajatteleva."

Kirjan tunnelma on intensiivinen, juoni jännittävä ja yllätyksellinen. Vera venyttää rajoja, monella kiinnostavalla tavalla. Rakenteeltaan, joka on erikoinen mutta taitava. Genreltään, joka leviää perusproosasta psykologiseksi trilleriksi ja kasvukertomukseksi. Sisällöltään, joka kulkee köyhyydestä äveriäisyyteen, väkivallasta rakkauden eri asteisiin, sikiön ensi sydämenlyönneistä julkisiin teloituksiin.

"On turha kamppailla sellaista vastaan, mikä on paljon vahvempi, siinä vain tuhlaa voimansa nopeasti. Sen sijaan on liu'uttava virran mukana, kunnes se lakkaa kiskomasta ja vetämästä, vasta silloin siitä voi selvitä."

Fyysisyys leimaa Sandrinen kokemuksia maailmasta. Melko mielikuvituksellisista käänteistä huolimatta uskoin kertojaan. Uskottavuuden kannalta mietin erityisesti erästä matkalaukkua ja erästä heräämätöntä tunnetta (joista en voi spoilaamatta tarkemmin kertoa), mutta sain harkinnan jälkeen nekin selitetyksi itselleni. Surullista muuten, miten ihmisten julmuuteen on yllättävän helppo uskoa. Sillä tarina on julma. Naisten ja lasten asema poikkeustilanteissa on suojaton. Luottamus ihmisiin ja elämän kantamiseen on helppo tuhota. Eikä sitä rakenna aineellinen vauraus.

Elin Sandrinen mukana ympäri Eurooppaa, kasvoin viattomasta tytöstä rikkoutumisten kautta aikuiseksi; jännitin, surin ja vaikutuin pitkäksi aikaa. Swärdin tapana on jättää sanoittamatta osia, jotka lukija voi itse kuvitella - ja sehän on tehokkain tapa vaikuttaa tekstillä. Kirjailijan Viimeiseen hengenvetoon sisältää paljon samoja elementtejä kuin Vera.

Kenelle: Tiiviin tunnelman ystäville, ihmismieltä ihmetteleville, pohjoismaisen laatuproosan lukijoille.

Muualla: ...liukuu kaiken aikaa elämän ja kuoleman ohuella rajalla, sanoo Leena Lumi. Kuohuttava, korskea romaani, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin. Main kirja sai hengästymään, ahdistumaan ja ihastumaan.

Anne Swärd: Vera. Otava 2018. Suomennos Jaana Nikula.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Väsyneen lukijan haja-ajatuksia

Työelämäni yksi rankimpia ja taatusti erikoisin kausi on melkein ohi, ja huomaan sen vaikuttaneen paljon myös lukemiseen. Jos kotisohvalla ei kutsu kirja vaan nokoset, ei paljon lukijana saa aikaan! Onneksi sentään Viikilän sain luettua "kunnolla". Mutta aika moni muu soljui ohi sormien ja silmien. Väsyneinä lukaistuina - enkä niitä listaa luettujen tilastooni.

Lukaisin Herman Kochin Pormestarin. Koch on älyttömän taitava jännitteen rakentaja, mutta nyt kävi niin, että en jaksanut pysyä jännitteessä mukana riittävän tarkasti nauttiakseni oivalluksista. Jotka solmiutuvat tiukasti mutta hitaasti ja avautuvat aivan lopussa, kuten aina. Piti kiikuttaa kirja kirjastoon ennen kuin ehdin lopetusta kunnolla miettiä! Mutta uskon, että Kochin ja ylipäänsä psykologisen jännityksen ystäville kirja on antoisa; nautin siitä, mitä luin. Asetelma on herkullinen jo alusta saakka: pormestari epäilee vaimonsa olevan uskoton. Siitä paras todiste on se, ettei mitään hälyttävää ole näkyvissä! Ehkä lainaan sen uudestaan, jotta saan tietää, miten oikeasti kävi.

Herman Koch: Pormestari. Siltala 2017. Suomennos Mari Janatuinen.

Aiempia Kochin kirjoja blogissa: Lääkäri, Illallinen 

Kenelle: Psykologisen piinaavuuden ahmijoille, veretöntä jännitystä arvostaville, eurooppalaisen kirjallisuuden ystäville.

Muualla: Leena Lumi rakastaa Kochia ("Voiko elämässä oikeasti ollakaan varma mistään?") Pidän tavasta, joilla Kochin teokset asettavat myös lukijan pohtimaan moraalia ja päähenkilön tekemiä valintoja, sanoo Marissa Mehr.

Yritin myös lukea erästä kotimaista esikoista, joka ei napannut ollenkaan. En sano nimeä, koska unihorteinen tilani vaikutti varmasti lukutilanteeseen, virkeänä mielipide voisi olla toinen. Sanon silti, että jos joku on tehnyt saman asian jo upeasti, tuntuu aika turhalta lukea ennalta-arvattavaa toisintoa.

Lukaistuihin kuuluu myös Pauliina Rauhalan uutuus, Synninkantajat. Taivaslaulu on hieno kirja, vaikkei se niin paljon minua puhutellut kuin monia muita, tämä vielä vähemmän. Kyse ei ole kirjailijan taidosta, vaan aiheista. Upeasti Rauhala kuvaa luonnonilmiöitä, ihmisten reaktioita ja tunteita, tunnelmia. Hyvin kotoista ja sellaista, jonne on hyvä sisään sujahtaa. Mutta en jaksanut lukea lestadiolaisten muistioita, en kunnolla edes henkilöiden kohtaloita tuossa elämänpiirissä.

Rauhala tekee todellä tärkeää työtä avatessaan lahkolaisten ajattelua. Mieleen tulevat terroriteot ja jyrkkyys, ajan henki, Zeitgeist, kuten sanotaan. Ihailen paitsi aihetta, erityisen suuresti Rauhalan kaunista kieltä ja tarinankerronnan taitoa. Äärettömän painava aihe, etenkin nyt, kun kaikenlaisia rajoja asetellaan uudestaan. Vaikka kyse on vain yhdestä lahkosta, se avaa ajatuksia laajemmin siitä, miten poteroita rakennetaan ja mitä seurauksia siitä voi olla.

Kenelle: Luonnon rakastajille, uskonnollisista yhteisöistä kiinnostuneille, ääriajattelun rajoja ihmetteleville.

Muualla: Herkkä ja väkevä romaani, jonka keskeiskysymykset ovat ikuisia, sanoo Lumiomena.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus 2018.

Lukaistujen kategoriaan menee Heidi Köngäksen Sandra. Anteeksi! Sillä kyseessä on upea kirjailija, Dora Dora etenkin kolahti. Nyt en löytänyt mitään uutta tai erikoislaatuista: isovanhempien sotatarinoita voi kertoa moni. Meni selailuksi: olen ehkä kyllästetty sisällissota-aiheille, kun en kirjana näe muuta uutta kuin henkilökohtaisen kokemuksen, joka sekin on tärkeä, muttei ehkä laajemmin luettavaksi asti erityinen. Hieno teksti totta kai: Köngäksellä on kertojan lahja.

Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2018.

Kenelle: Sisällissota-aiheiden ystäville, sukunsa historiaa miettiville, nykykirjailijoita ahmiville.

Muualla: Tuijata analysoi tarkemmin: epäilyksiä herää, mutta tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Jää mieleen, sanoo Kirjan pauloissa Paula.

Nyt on yöpöydällä niin kuumia kirjoja, että on syytä pysyä hereillä. Enkä aio nuokkua! Pinossa eli blogiin tulossa ovat muun muassa Mikko Kamulan Iso härkä sekä Merete Mazzarellan ja Enni Mustosen uutuudet.



keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Annamari Marttinen: Korsetti

Pauli Lehtisellä on salaisuus, ollut jo pienestä. Hän haluaa pukeutua välillä naisten vaatteisiin. Jostain syystä se rauhoittaa häntä, saa hänet rentoutumaan ja tuntemaan itsensä omaksi itsekseen.

Kukaan ei tiedä, vaikka äiti aavisti. Kovin sanoin ja selkäsaunoin yritettiin ajaa outoutta pojasta pois - mikset sinä voi olla niin kuin muutkin - vaikkei outoutta osannut kukaan nimetä. Jotain Paulissa oli, joka herätti kiusaajan koulukavereissakin.

Kun tyttöystävä esitteli korsetin teini-ikäiselle Paulille, jokin muuttui.

"Menin huoneeseeni ja avasin vaatekaappini oven. Minulla oli samanlainen olo kuin pikkupoikana kun avasin vanhempieni komeron ove isän auton kaasuttaessa pihasta. Hengitykseni oli äkkiä lyhyttä ja tiukkaa. Korsetin sukkanauhat pistivät esiin alimmalta hyllyltä t-paitojeni alta, minne olin sen survaissut tultuani sisälle. En ollut piilottanut Meijulta aikaisemmin mitään enkä valehdellut hänelle. Olin käynyt suoraa kirkasta tietää. Vaan en käynyt enää."

Ensimmäiset seurustelut kaatuvat tuohon "outouteen". Pauli suorittaa elämäänsä niin hyvin kuin taitaa, mikä ei tunnu riittävän kenellekään, vähiten Paulille itselleen.

"Elämässä oli monia asioita jotka olivat pakko. Yksi niistä oli armeijaan meno. Ei minulla ollut todellakaan ollut vaihtoehtoja. Se oli aina ollut samanlaisena pakkona odottamassa kuin kouluun meno. Ei siinä ollut mitään kyseenalaistamista, sellainen ei ollut tullut mieleenikään. Oli ollut pakko sulkea kotiovi ja lähteä alokkaaksi, kun se päivä tuli. Olin pelännyt, että kiusaajani seuraisivat minua sinne, jos eivät samat, niin toiset samanlaiset, heitä riitti aina maailman joka kolkkaan ja pelkäsin etten koskaan pääsisi heiltä rauhaan."

Sitten Pauli rakastuu. Rakkauden ja perheen kaipuu kasvaa.

"On outoa miten haaveilemme asioista joista emme ole varmoja, haluammeko niitä vai emme. Vielä oudompaa on haaveilla asioista joista tietää melko varmasti, ettei halua niitä. Vaikken olisi halunnut puistonpenkille syömään banaaninpaloja vaimoni kädestä, halusin sitä silti epätoivoisen paljon. Pelkäsin jäätävästi etten koskaan saisi sitä, vaan minusta tulisi ikuinen ulkopuolinen ja toisen puistonpenkkien ohitse kulkeva."

Korsetti on piilossa auton takakontissa. "Se oli kuin rauhoittava pilleri ahdistuspotilaalle. - On tärkeintä, että tiedät että sinulla on se, lääkärit tapasivat sanoa kun ojensivat potilaalle rauhoittavien reseptin."

Korsetti on esine, mutta myös minuuden symboli, jota Pauli joutuu piilottelemaan. Voiko osaa minuudesta pitää piilossa koko elämän? Miksi pitäisi? Mitä se vaatii, sen Pauli saa kokea, ja lukija hänen kauttaan.

Marttinen tarttuu tällä kertaa vähemmän arkiseen aiheeseen, transvestismiin. Vaikkei siihen välttämättä törmää päivittäin, on ällistyttävää, että se luokiteltiin sairaudeksi aivan viime vuosiin asti. Kirjasta voisin muuten sanoa täsmälleen samaa kuin kirjailijan aiemmistakin, kuten kirjasta Vapaa (joka on mielestäni kirjailijan tähänastisista paras) tai Törmäys: "Marttinen on kokenut kirjoittaja ja taitava yksityiskohtien kuvaaja." Hän on lukijalle luotettava kertoja, joka pitää oman varman tyylinsä kirjasta toiseen.

Marttinen kuvaa Paulia ja tämän selviytyskeinoja eläytyen, tarkasti ja ylidramatisoimatta. Jopa niin, että koin tarinassa lievää prinsessasadun silotuntua, mutta pinnan alla tapahtuu paljon. Toivon kirjan rohkaisevan jokaista (itse)hyväksyntään sekä suvaitsevaisuutensa tai suvaitsemattomuutensa perusteiden rehelliseen tarkasteluun.

Kenelle: Piilotteville, ihmetteleville, monimuotoisuutta kunnioittaville.

Muualla: Mai antaa täydet pisteet uskaliaasta tarinasta. Kirjaluotsi korostaa kirjan tärkeyttä: "transvestismiin liittyy vielä paljon stigmaa, jota tällaiset kiihkottomasti kirjoitetut ja empatiaa herättävät tarinat voivat lieventää." Tekstiluolan Tuomas sanoo, ettei Marttinen alleviivaa eikä yksinkertaista, hän kuvaa elämää ja tilanteita rehellisen täsmällisellä otteella.

Annamari Marttinen: Korsetti. Tammi 2018.