sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Mona on töissä varastossa, tyytyväisenä. Työssä ei tarvitse kohdata ketään - pomo on huomannut, että se on Monalle sopivinta - ja tavaraa noutaessa voi välillä pujahtaa hyllylle pikku nokosille. Mona rakastaa ymmärtäväistä pomoaan.

Eräänä päivänä Mona eksyy tutun varaston sokkeloihin. Yllättäen hän huomaa olevansa suurella esityslavalla, yksin. Tai tarkemmin katsoen ei oikeastaan yksin, sillä lavalla on joku toinenkin, piilossa lakanan alla. Ruumis! Monan äidin!

Kukapa ei järkyttyisi moisessa tilanteessa. Monan kirjanmittaista monologia äidistä on paljastavaa tutkiskella. Järkytyksen ja ällistyksen lisäksi hän kiukustuu, suree, kaipaa, syyttää, kyselee, epäilee, muistelee ja pelkää, muun muassa. Eikä huumorintajukaan unohdu.

"Miks tää kaikki yhen ruumiin takia. En mä ymmärrä mitä tässä nyt mulle kerrotaan. Jaahas. Mä luulen, et tässä nyt jo mulle jotain kerrotaan, voi hyvää päivää! Ei se niin mee, et kaikki maailmassa ja missä vitun rinnakkaistodellisuuksissa olis niinku mun takia, etä mä oisin joku saatanan päähenkilö tässä minkä vuoksi maailmankaikkeus kiertyy ja tapahtuu. Mä on niin niin uskomattoman paska tyyppi. Mut sitä mä vaan mietin, että aika jännä."

Välillä Mona piipahtaa kotona, miehensä ja pienen tyttärensä luona. Hän ei voi hyvin, et varmaan ylläty. Mies on huolissaan, mikä ärsyttää Monaa. Varmuuden vuoksi mies nukkuu tytön kanssa samassa huoneessa. Miehellä ei liene aavistustakaan, mitä kaikkea vaimon päässä liikkuu.

"Ihmiset puhuu niin helvetisti, mistä se puhe tulee, en ymmärrä. Niille tulee mieleen kaikenlaista jaettavaa, ne sanoo asioita. Ne todella puhuu kaiken aikaa, se viehättää niitä. Mistä suuhun voi tulla niin paljon sanoja, kokee tärkeeks niin monenlaiset asiat, niin tavalliset asiat, ja kuinka pitkään ne osaakaan niistä jauhaa." 

Tajunnanvirtaa on riemastuttavaa lukea, vaikka aihe on vakava, niin vakava, että se vie Monan näyttämölle. Mona pohtii asioita konkreettisesti, yllättävästi hypähdellen, mielleyhtymästä toiseen. Hän käy "lavaesityksessään" läpi laajan tunneskaalan, jonka purskauttaa liikkeelle pettymys äitiin ja oma tuore äitiys, luulen. On paljon, jota hän itse olisi äidiltään toivonut mutta ei saanut. Kuten kosketusta.

"Kosketus on siitä hankala puute, että sitä et korvaa millään. Jos se puuttuu alussa, se puuttuu aina. Sitä ei korvaa myöhempi kosketuksien Niagara, se vaan vie menneisyyden puutteen aavikolle, mut ei ala rakentaa mitään mikä jäi rakentumatta, seison tässä ja alussa enkä voi sille mitään. Mitään ei voi. Mut mä yritän kyllä. Ehkä mulle ei oo kerrottu kaikkee."

Esitys on Monan tapa käsitellä asiaa ja pyrkimys olla itse hyvä äiti, tulkitsen: ennen siihen pääsyä on tiedettävä, millainen äiti on hyvä, millainen ei. Petollisen vaivattomasti imemme edellisen sukupolven haitalliset toimintatavat itseemme ja siirrämme samat ongelmat eteenpäin. Käsittelemättöminä ne saattavat suistaa masennukseen. Tai näyttämön lavalle, puhumaan äidille.

"Vittu että vitutti olla lapsi. Aina jonkun toisen määräiltävissä. Tää tällanen teidän aikuisten määräysvalta tuntu vaan huonoissa kohdissa, ei tullu turvallinen olo, alko vaan vituttaa. Miten mä sit selviin, miten ikinä selviin, nyt mun elämässä kaikki näyttää aivan uskomattoman vaikeelta, ja sit sä äiti, nyt vielä sä äiti, et tää suru tässä, äiti."

Kirja ei ole helppo: kiihkeä tykitys käy tunteisiin, tartuttaa kiihkeytensä. Osumia omista tai läheisten äitikokemuksista napsahtelee otsaan, saa sen pienille mustelmille. Puhekielistä, jaksottamatonta tekstiä tulvii silmille, kärsimättömästi. On pakko pitää taukoja ja hengitellä.

Aiemmin lukemiani Marjo Niemen kirjoja Miten niin valo ja Ihmissyöjän ystävyys olen sanonut oudosti hykerryttäviksi. Samaa voin sanoa tästä. Kiihkoa, surrealistista otetta ja kekseliästä sanankäyttöä löytyy kaikista. Vaikka niiden lukeminen ei ole pehmoista, koskaan ei harmita, että siihen on ryhtynyt. Lukija jää selkeästi saamapuolelle.

Kenelle: Äitiyden pohtijoille, raamia rikkovaa proosaa pelkäämättömille, tajunnanvirtaa jaksaville.

Muualla: Yksi vuoden raskaimpia mutta samalla eniten ajattelemaan sysääviä kirjoja, miettii Tekstiluolan Tuomas. Maanisen psykoottinen romaani, sanoo KosminenK ja analysoi hyvin näyttämön käyttöä tapahtumapaikkana.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti. Teos 2017.

Kirja on Runeberg-palkintoehdokkaana näiden lisäksi. Palkinto myönnetään 5.2.2018.

Johanna Holmström: Sielujen saari
Anu Kaaja: Leda
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Asko Sahlberg: Amandan maailmat

perjantai 19. tammikuuta 2018

Johanna Holmström: Sielujen saari

Seilin saareen ja sen synkkään historiaan spitaalihoitoloineen ja mielisairaaloineen tutustuimme jo Katja Kallion Yön kantajan ja Amanda Ahosen myötä. Myös Holmström viittaa Amandaan, mutta tarina ja käsittely ovat omia. Kirjat täydentävät kiinnostavasti toisiaan, kuten Kirjaluotsi toteaa.

Sielujen saari koostuu kolmen naisen tarinasta: mielenterveyden hoitoon passitettujen Kristiinan ja Ellin sekä hoitaja-Sigridin, joista jokainen valottaa tuolloista yhteiskuntaa, mielisairaanhoitoa ja naisen asemaa omasta kulmastaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun loppuun ja seuraavan vuosituhannen alkuun eli noin sadan vuoden taakse.

Kristina joutuu saarelle vakavien ongelmien vuoksi. Hänen mielensä järkkyy pahasti, mikä ei ole ihme, kun hänen tarinansa aukeaa. Helpolla ei Holmström lukijaa päästä, niin rankkoja tapahtumia hän kertoo. Sydämessä kääntyilee ruosteinen veitsi niitä lukiessa. Miten epätoivoinen tilanteen täytyy olla, että oman lapsen voi tappaa.

"Seinät puristivat hänet sisäänsä ja hän lähti pihalle päästäkseen niitä pakoon. Mutta ne olisivat yhä edelleen mökissä, kun hän kääntyisi ja menisi sisään, ja oli iltoja joina hän olisi tehnyt mitä tahansa, ettei olisi tarvinnut palata."

Elli on herrastyttö Kristinaan verrattuna. Eikä nykyajan mittapuulla todennäköisesti lainkaan mielenterveyspotilas, vaan nainen, joka tekee uhmakkaita tekoja eikä noudata seuraelämän standardeja. Hoitoon vain! Tuolloin perheen mies - aviomies, isä tai veli - päätti naisen kohtalosta. Hankala tapaus saatiin yhdellä allekirjoituksella pois silmistä ja mielestä.

"- Minun vanhempani... äiti ja isä. He tulevat hakemaan minut kotiin. Eivät he anna teidän pitää minua täällä. Tohtori Mikander painaa sormenpäänsä vastakkain, ja kädet keinahtavat pariin kertaan pöytää vasten. Sitten hän yhtäkkiä nojautuu taaksepäin ja nostaa jälleen polven toisen päälle. - Neiti Curtén, en minä pidä teitä täällä. Juuri vanhempanne halusivat, että teidät otetaan sisään. Ja hyvä niin, sillä te olette sairas. Pahinta on, että te ette näytä käsittävän sitä itse."

Sigrid on valinnut asuin- ja työpaikkansa itse. Hän viihtyy saarella, ja ajan myötä siitä tulee koti. Vaikka hän on vapaa, häntä kiehtoo syrjäisyys ja rauha, vaikka toki suunnitelmissa on avioituminen ja poismuutto, kun aika on sopiva. Sota muuttaa suunnitelmat, vaikka saarelaiset ovat turvassa.

"Toisinaan hän sääli heitä [potilaita], kun näkee miten he kaipaavat pois, mutta samalla hän tietää, etteivät he pärjäisi ulkopuolella, yhteiskunnassa. Yhteiskunta on ankara äiti. Se ei rakasta ketään. Se esittää pelkkiä vaatimuksia, palkitsee vain harvoin. Ei yhteiskunta rakasta Sigridiäkään, mutta se hyväksyy hänet, koska hänestä on hyötyä. Se, joka ei ole hyödyksi, saa pärjätä omillaan."

Eristetty yhteisö on tiivis, ja sinne muodostuu oma pieni yhteiskuntansa sääntöineen ja hierarkioineen. Holmström kuvaa sitä rikkaasti ja elävästi: juuri noin voi kuvitella naisyhteisön toimivan. Hän kertoo tarkasti henkilöiden taustat ja elämäntarinat, joten lukijan on helppo eläytyä. Etenkin Kristina tulee lähelle, ja tunsin painavaa sääliä ja surua hänen puolestaan. En tiedä, onko Kristinalla tai muilla henkilöillä todellinen esikuva; tiedän Holmströmin paljon tutkineen ajan asiakirjoja. Ehkä romaanin henkilöt ovat synteesi useammasta oikeasti saarella asuneesta?

Joulun vieton kuvaus on yksi kirjan koskettavimpia.

"He istuvat pöydässä höyryävät, tuoksuvat annokset edessään ja puhuvat toistensa päälle silmät loistaen ja posket punaisina ja kertovat jouluista kotona, lapsuuden, nuoruuden jouluista, kun he itse olivat äitejä ja sisaria ja rouvia ja pyörittivät isoa huushollia. Kuuluu jatkuvasti äänekästä naurua ja käsin näytetään joulukinkkujen kokoa ja kuusen korkeutta. He pudistavat päätään muistellessaan miten uuvuttavaa oli seistä hellan ääressä koko viikko ennen varsinaista juhlapäivää ja miten jalat turposivat, ja he naurahtelevat lasten kärsimättömälle odotukselle. Joku vaikenee kesken lauseen ja katsoo ehkä hiukan liian pitkään lautaselleen samalla kun vierustoveri yrittää olla huomaamatta ruokaan putoilevia kyyneliä."

Holmströmin tapa kirjoittaa poikkeaa Katja Kallion tyylistä. Siinä missä Kallio kuljettaa lukijan Amandan mieleen ja Seilin saarelle niin, että tarinaan uppoaa kuin uneen, Holmströmin kuvaus on asiallisempaa, lähes dokumentinomaista runsaine yksityiskohtineen. Mikä ei tarkoita, että se koskettaisi vähemmän; tiedon paljous ja sen suora esilletuonti tuo vaikuttavuutta. Se tehoaa, ainakin minuun. Kallion kirja on kuitenkin yhtenäisempi, yhden päähenkilön tarinana "helpompi", ja sisältää lumoa, jota Holmström ei kokonaisuutena luo samalla voimalla. Silti, kuten Kallionkin kirja, Sielujen saari nostaa tärkeitä teemoja ja hätkäyttää lukijaa niin sisällöllään kuin taitavalla tekstillään.

Kenelle: Hulluutta hätkähtämättömille, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, vetävän realistisen romaanin ystäville.

Muualla: Veret seisauttava, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin. Monin tavoin upea, kaunis teos, sisältä ja ulkoa, sanoo Marika Usvasta.

Runeberg-palkinto myönnetään Runebergin päivänä 5.2.2018, ehdokkaat ovat alla. Kirin kovaa, jotta saisin luettua kaikki romaanit siihen mennessä (eli muut kuin Kulmalan teokset). Ehtii ehtii...

Johanna Holmström: Sielujen saari. Otava 2017.

Anu Kaaja: Leda
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Helmet-haaste 2018 kohta 37 täpätty: Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Sisareni toinen nimi on Johanna.


tiistai 16. tammikuuta 2018

Kansallisteatteri: Masennuskomedia


Viisikymppinen Eeva Ahonen on menestyvän kansainvälisen teräsfirman johtaja, jolle työ on henki ja elämä. Urakeskeisyys ei palkitse, paitsi rahallisesti: Eeva saa burnoutin ja potkut. Hän joutuu etsimään elämisen oikeutusta ja merkitystä muualta kuin työstä.

Tuttu tarina kaikille bisneselämää seuranneille. Yllättävän raikkaasti ohjaaja Mari Rantasila sekä käsikirjoittaja Kirsikka Saari ja käsikirjoittaja-ohjaaja Jenni Toivoniemi ovat aihetta kuitenkin onnistuneet käsittelemään.

Eeva pakotetaan mukaan työkeskuksen toimintaan, mielenterveyskuntoutujana toisten joukossa. Onhan hänet todettu masentuneeksi - kuten burnout-tapauksissa useimmiten on, koska loppuunpalaminen ei ole tautiluokitus. Tavoilleen uskollisena hän alkaa tehostaa työkeskuksen toimintaa, jossa hänen mielestään on "suoritusvajetta" ja "potentiaalia". Seuraukset ovat yllättävät.

Näytelmän idea ei tulkintani mukaan ole esitellä työelämän armottomuutta, vaan keskittyä sen miettimiseen, mistä ihmisarvo syntyy, ja osoittaa tämän mietinnän tärkeys. Eevan sukupolvi, johon itsekin kuulun, on kasvatettu arvostamaan työntekoa ja taloudellista tulosta, minkä jälkeen tulevat muut asiat - kun ne on saatu työllä maksettua. Koska mikään ei ole ilmaista, on jonkun puurrettava niidenkin puolesta, jotka eivät siihen pysty. Näin ajattelemme Eevan kanssa. Vaikka rehellisyyden nimissä, puurtaminen ei ole hyväntekoa, vaan oikeuttaa ennen kaikkea oman olemisen ja suo hyvän omantunnon. On vaikea ymmärtää niitä, joiden mielestä elämässä on keskityttävä elämään ja kokemaan.




Kuten Eevan poika Mika (kuvassa yllä, Arttu Kapulainen) ajattelee. Hän reissaa Aasiassa ja itkee sukupuuttoon kuolevien orankien puolesta, haaveilee dokumenttifilmien teosta ja hakee laajaa näkymää itseensä ja maailmaan. Eeva maksaa, vaikka urputtaa: pojan pitäisi saattaa opinnot loppuun ja hakea töitä. Eevan ja pojan ajatukset törmäyttävät tehokkaasti kaksi vastakkaista maailmankuvaa. Voisivatko ne kuitenkin elää rinnakkain, jotenkuten molemmat jos ei ymmärtäen, edes hyväksyen?

Eevan suhtautuminen työkeskuksen muihin vakiokävijöihin on riemukasta katseltavaa. Kävijät ovat sellaisia kuin ulkopuolisina ajattelemme heidän olevan - lääke- ja päihdetokkuraisia, ylipainoisia ja onnettomia - mutta ovatko he "hulluja", kuten Eeva heitä kotoisasti nimittää? Vai jotain muuta? Ihan vain ihmisiä? Kuvassa alla Eeva pöydän takana, työkeskuksen vetäjä (Paula Siimes) seisomassa vierellään, edessä vasemmalla lähes tuntemattomaksi muunnettu Maria Kuusiluoma kuntoutuja-Pikenä, oikealla nuori syrjäytyjä Elias (Pietu Wikström).


Pirjo Luoma-aho loistaa pääroolissa. Hän tekee Eevasta elävän ja uskottavan, naisen, jonka tuntemuksia ja ajatuksia voi seurata vaivatta, vaikkei hän puhuisi mitään. Tuo ilmeikkyys! Se riemastuttaa, liikuttaakin. Työkeskuksen henkilöt ovat hekin todellisia, vaikka yksiulotteisempia, karikatyyrimaisia. (Ehkä ennakkoluulojen rikkomiseksi mukana olisi voinut olla myös joku, jolla ei ole näkyviä ongelmia käytöksessä tai ulkoasussa.)

Kyllä, Eeva joutuu ajattelemaan "boxin ulkopuolelta". Pahimmat fraasit eivät käy liikaa silmille, tai sanotaan, että siedettävästi, vaikka niitä näytelmään on ripoteltu jokaisen puheeseen. Niiltä ei siis voi välttyä, mutta ne löytyvät eri paikoista, katsojan mukaan. Oli hauska havaita, että yhteiskunnalle työtä tekevän kaverikatsojan mielestä bisnespuoli oli liioiteltu ja Eevan puhe kärjistettyä; minusta yrityspuolen tuntevana ei, päinvastoin. Kärkevämpiä tehokkuuspuheita olen kuullut elävässä elämässä. Minulle taas työkeskuspuoli - "sossupuoli" - oli enemmän kliseistä, kaverin mielestä taas se oli oikeaa ja todellista. Joten oletan, että balanssi on keskimäärin kunnossa.

Näytelmään on ympätty niin monta aihetta, että jokusen olisi voinut karsia: edellä mainittujen lisäksi viitataan uraäidin ja tavaralla kasvatetun lapsen suhteeseen ja toistellaan omituisuuksien hyväksyntää. 12 kerran pyöriminen on vaaraton neuroosi, mutta aika turha tässä. Naisen ikää korostettiin tiuhaan: oman kokemukseni mukaan jopa tai etenkin nuoremmat sairastuvat burnoutiin. Ehkä tässä vedettiin liikaa mutkia suoriksi; ikääntyvien työnsaannin vaikeudet ja burnout ovat eri asioita, vaikka johtavat ehkä samaan lopputulokseen. Läheisyyden ja seksin tarve sekä itsensä naurettavaksi tekeminen puolestaan olivat hyviä vetoja; ne koskettavat useimpia henkilöitä niin lavalla kuin tosielämässäkin, missä tahansa aikuisiässä.


Viihdyin katsomossa: periteatterillista liioittelua ja kärjistystä, mutta sen vastapainona arkeen veto onnistunutta. Ei tuo hätkähdyttäviä oivalluksia, mutta harvoin arkikaan sen tekee. Välillä naurattaa, vaikka aiheet eivät ole naurettavia. Nokkela sanailu ja Eevan sinnikkyys tuovat komedia-ainesta. Pidin siitä, että asiaan mentiin reippaasti heti, ilman turhia pohjustuksia. Henkilöiden ja maailmankatsomusten vastakkainasettelusta muodustuu yhteistyötä, kuten hyvässä sadussa kuuluu. Pelkäsin loppua: kuinka lälly se on? Kestettävä, sanoisin. Näyttelijätyö on varmaa kaikkien osalta, mutta eniten ylistän pääosan esittäjää, jonka taito, kauneus ja karisma ihastuttavat. Näytelmän kesto on oivallinen, kaksi tuntia väliaikoineen. Jotta työtätekevä jaksaa taas aamulla herätä puurtamaan.

Kuvat: Kansallisteatteri/Mitro Härkönen

Kenelle: Työelämässä sinnitteleville, syrjäytymistä pelkääville, syrjäytyneiden läheisille, arkitaidetta hakeville.

Muualla:  Kevyt hupailu, jonka aikana saa purkaa myös työelämän vaatimusten tuottamaa stressiä, sanoo Laura.

Kansallisteatteri: Masennuskomedia. Ohjaus Mari Rantasila, käsikirjoitus Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi. Rooleissa Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo ja Pietu Wikström (TeaK). Toimivan lavastuksen on suunnitellut Katri Rentto (se iso pupu on pelottava!).

Lisätietoja Kansallisteatterin sivulta

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Kyung-Sook Shin: Jään luoksesi

Kirjailijalta ilmestyi 2015 ensimmäisenä eteläkorealaisena romaanina suomeksi vaikuttava Pidä huolta äidistä, josta suomalaiset pitivät paljon, minäkin.

Samoissa maisemissa henkisesti ja fyysisesti liikkuu myös tämä tarina. Sitä kertoo Jeong Yun, joka saa soiton entiseltä opiskelutoveriltaan ja poikaystävältään Myeong-seolta: heidän ihailemansa professori on sairaalassa, huonona.

Yun lähtee katsomaan professoria ja samalla sukeltaa muistoihinsa. Hän muutti aikoinaan maalta kaupunkiin, sillä äiti toivoi hänen opiskelevan. Yun oli sulkeutunut tyttö, joka ei viihtynyt ihmisten kanssa. Yksinäisyyttä pahensi äidin kuolema, jonka tyttö otti raskaasti. Mutta kun hän tutustui Myeong-seoon ja Miruun, hän ei ollut enää yksin.

Kirja kuvaa haikean kauniisti nuoruutta, ystävyyttä, tunteiden heräämistä ja kasvua, myös kipeitä eroja ja irtiottoja, jotka nekin kuuluvat nuoruuteen. Ihmisten lisäksi se kuvaa paikkoja, näkymiä ja tapahtumia sekä muun muassa ruokaa tarkoin yksityiskohdin, mikä saa lauseet elämään. Lukemissani aasialaisissa kirjoissa muuten usein on näin: syömisestä puhutaan paljon ruokalajit ja niiden valmistustavat huolellisesti selostaen, samoin kuin muutkin arkiset asiat. Ehkä yksityiskohdissa on suosion salaisuus! Ainakin ne tuovat eksotiikkaa länsimaiselle lukijalle, vahvan lisämausteen varsinaiseen tarinaan.

Kirjailija on taitava, mutta edellisen kirjan lumoa en tavoittanut: Yunin kokemukset jäivät sen verran kaukaisiksi, vaikka monta asiaa tunnistan ja kerronnan komeuden huomaan. Teksti tuntui hieman raskassoutuiselta, ehkä juuri suuren detaljimäärän ja verkkaisen, romanttisen, surumielisen vireensä vuoksi. Vaikka paljon tapahtuu! Koko maan ja maailman tapahtumat, demokratian heräily, mielenosoitukset ja kyynelkaasupilvet läikkyvät nuorten tarinan reunoilla. Suurimmat draamat ovat kuitenkin heidän henkilökohtaisiaan, eikä niistä jää keveä mieli.

Kenelle: Tunteikkaalle lukijalle, Aasian ystävälle, kehityskertomusten ahmijalle.

Muualla: Syksyn lehti liikuttui. Kirjasähkökäyrän Mai löysi samankaltaisuuksia Murakamin Norwegian Woodiin. Hyvä huomio, samaa mieltä!

Into 2017. Kustantajan lukukappale.


perjantai 12. tammikuuta 2018

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta

Anu Partanen on amerikkalaistunut suomalainen toimittaja, joka päätti nostaa kahden hyvin tuntemansa yhteiskunnan silmiinpistävimmät erot esille kirjan muodossa. Loistoidea! Suomea on sanottu "pikku-Amerikaksi", ja ehkä se sitä Itä-Eurooppaan verrattuna tai populaarikulttuurissa onkin, mutta arjen erot ovat todella suuret, kuten Partanen osoittaa. Ainakin sille, joka etsii onnellisuutta ja hyvää elämää, mihin kirjan alaotsikko viittaa.

Siinä missä suomalaiset voivat keskittyä perheeseen, vapaa-aikaan, uraan ja muihin meidän pohjoismaalaisten tärkeinä pitämiimme asioihin, amerikkalaisten aika kuluu perusasioista huolehtimiseen, koska he ovat "vapaita". Kun yhteiskunta ei tarjoa terveydenhuoltoa tai koulutusta, ne on valittava, hankittava ja maksettava itse, elämän alusta sen loppuun. Tällä on monia seurauksia. Työpaikkaa ei voi valita vapaasti, vaan sen tarjoamat edut, etenkin sairausvakuutus, ratkaisevat.

"Työnantajan tarjoamat edut, tai ainakin tämä tietty etu, saattoivat kirjaimellisesti merkitä eroa normaalin elämän ja vararikon välillä tai jopa elämän ja kuoleman välillä. Tuntuu myös erikoisen epäamerikkalaiselta, että yksityisyrityksille sysättiin niin perustava yhteiskunnallinen velvollisuus. Sehän kuulosti varsin, no, sosialistiselta. Eikö yritysten tarkoitus ollut tehdä voittoa eikä organisoida työntekijöidensa terveydenhoitoa? Samaan aikaan Yhdysvaltain kansalaiset maksoivat kuitenkin tunnollisesti veroja - joten eikö valtion tarkoitus ollutkaan kustantaa verorahojen vastineeksi peruspalvelut?"

Esimerkiksi toimivan peruskoulutuksen saaminen on riippuvainen vanhempien varallisuudesta, halusta ja taidoista luovia kouluviidakossa, mikä vaikuttaa lasten koko tulevaisuuteen. Vapaa valinta on siis vanhempien tai heidän vanhempiensa valinta - kehnosta taloustilanteesta on vaikea kehnolla koulutuksella seuraavien sukupolvien edetä - kun pohjoismaisessa mallissa pyritään kaikille takaamaan samanlaiset peruslähtökohdat, vanhemmista riippumatta.

"Mutta entä jos amerikkalainen oletus, että julkisen vallan tuki perheille todella johtaa perheiden hajoamiseen, pitää silti paikkansa? Siinä tapauksessa kaiketi pohjoismaisten vanhempien pitäisi olla yksinhuoltajuuden kuninkaita ja kuningattaria, koska pohjoismaiset perheet nauttivat julkisista tuista enemmän kuin perheet missään muualla maailmassa. Pitkät vanhempainvapaat, julkinen päivähoito, palkalliset lomat, lapsilisät, asumistuet, toimeentulotuet, neuvolat, julkinen sairaanhoito, ilmainen opiskelu - ovatko ne itse asiassa tuhonneet perheet niiden tukemisen sijaan?"

Ei tarvinne mainita, että edellinen tukien luettelo on meillä arkea, Yhdysvalloissa tuntematonta. Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus eivät ole amerikkalaisia arvoja, vaan päinvastoin. Partanen esittää siitä pöyristyttäviä esimerkkejä, kuten sen, että suurituloisten veroprosentti on huomattavasti pienempi kuin ns. normaalin työssäkäyvän kansalaisen. Hyvinvoivia palkitaan, siinä missä normaalipalkalla - minimipalkkoja tai työehtosopimuksia ei ole - sinnittelevä ei välttämättä pysy hengissä yhden työn varassa, vaan monet joutuvat tekemään kahta tai kolmea pelkästään perustarpeidensa täyttämiseen. Työhön amerikkalaiset suhtautuvat tosin eri tavoin kuin me: vapaa-aikaa tai lomia ei juuri tunneta, vaan työnteko on elämäntapa. Silti lasten päivähoito on kallista ja vie suuren osan vanhempien tuloista. Raha tuntuu ohjaavan niin perheen kuin yksilön elämää, ja muut arvot tulevat kaukana sen perästä - hengissä on pysyttävä ensin.

"Pohjoismaalaisena on vaikea olla hämmästymättä siitä, miten vanhanaikaisilta monet amerikkalaiset ongelmat ja keskustelut kuulostavat."

Partanen pyrkii osoittamaan, miten paljon pohjoismaisesta mallista on hyötyä yksilöille ja perheille ja sen myötä koko kansakunnalle. Miten malli edistää menestymistä, onnellisuutta ja hyvinvointia, olematta amerikkalaisten kammoamaa sosialismia. Partanen ei onneksi pelkästään hymistele, vaan tuo esiin myös suomalaisuuden nurjia puolia, samoin kuin amerikkalaisten vahvuuksia. Näitä ovat suomalaisten pessimistisyys ja itsensä (ja toisten) mitätöintitaipumus sekä amerikkalaisten loputon optimismi ja tekemisen meininki, esimerkkeinä. Luonteiden, luovuuden tai bisnesmenestymisen vertailu eri tavoin järjestetyissä yhteiskunnissa on lähinnä kuorrutetta kirjassa, jonka pihvi ovat kolme kovaa elämän peruspilaria: terveydenhuolto, koulutus ja työ.

"Monet amerikkalaiset uskovat silti yhä, että tuloerot ovat väistämättömiä ja jopa suotavia. Se on ymmärrettävää ottaen huomioon, että Yhdysvallat on kauan tunnettu maana, jossa jokaisella on mahdollisuus edetä elämässään. Amerikkalaisessa unelmassa on kyse juuri siitä: tehdään paljon töitä ja noustaan ryysyistä rikkauksiin. Ahkerasti työskentelevät kuuluu palkita työstään, eikä sillä ole väliä, päätyykö yksi rikkaammaksi kuin toinen, kunhan jokaisella on alun perin ollut reilu mahdollisuus menestyä. Mutta Yhdysvallat on luisunut mahdollisuuksien suhteen aina vain kauemmas vastakkaiseen suuntaan. Menestymisen mahdollisuus muuttuu jatkuvasti pienemmäksi."

Ehkä kuorrute on tarpeen vakuuttamaan amerikkalaiset, joille kirja on kirjoitettu. Kohderyhmän huomaa myös siitä, että kirjassa toistellaan samoja asioita hieman eri sanoin, viestin perillemenon varmistamiseksi myös heille, jotka ovat tuohon tyyliin tottuneet ja ehkä ovat myös tottumattomampia lukemaan (asiatekstiä) kuin suomalaiset lukijat. Joka tapauksessa mainio silmienavaus, jonka toivoisin jokaisen lukutaitoisen amerikkalaisen lukevan.

Samoin suomalaisten, jotka ovat tyytymättömiä ja valittavat muutaman kympin terveyskeskusmaksuista tai siitä, että koulu alkaa kasilta kun olisi helpompaa, jos se alkaisi ysiltä, tai että joogaohjaaja on nuiva, viranomaisilla liikaa lomakkeita eikä lähikaupassa ole sirkkaleipää. Miten onnellisessa asemassa olemmekaan! Enkä väheksy kotimaisia murheita, niitä oikeasti on, kun vaikkapa leipäjonoja katsoo. Mutta kun lähtötaso on ihan toinen, perspektiivi avautuu kummasti. Erinomainen herätys siihen, millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää. Tämän luettuani aloin jopa hieman ymmärtää Amerikan nykyisen presidentin valintaa: jos tilanne tuntuu toivottomalta, mikä vain muutos tuntunee toivonkipinältä paremmasta.

Kenelle: Kuten edellä sanottu. Vapauden kannattajille. Ensimmäisen maailman ongelmista kärsiville. Yhdysvaltoja ymmärtävään yrittäville.

Muualla: Ina ahmi kirjaa väsyneenäkin. Partanen on tehnyt työnsä laadukkaasti, sanoo Suketus.

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta.  Parempaa elämää etsimässä. (The Nordic Theory of Everything – In Search of a Better Life. Harper ) Tammi 2017. Kirja julkaistiin samaan aikaan englanniksi ja suomeksi.

Helmet-haaste 2018 kohta 39: kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Lukupinon Yhdysvallat-haasteessa en löydä kohtaa, johon tämä sopisi. Katsottakoon tämä johdatukseksi aiheeseen.




tiistai 9. tammikuuta 2018

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Sisällissota, tuo historiamme karmaiseva vaihe, alkoi lähes tasan vuosisata sitten. Aiheesta ei pääse ohi tämän vuoden kirjoissa, eikä tarvitsekaan: toivon, että muistelu auttaa meitä arvostamaan ja edistämään turvallista, väkivallatonta ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Sellainen ei synny eikä pysy itsestään.

Tuuri suuntaa katseen tiukasti sodan alkupäiviin. Suomen itsenäistyminen oli uunituore, maassa oli vielä kymmeniätuhansia venäläisiä sotilaita, ja Venäjän tukemista punakaarteista alkoi muodostua radikaaleja, hallitusta vastaan kapinoivia ryhmiä. Yleistä järjestystä turvaamaan perustetut valkoiset suojeluskunnat värväsivät lisää väkeä ja keräsivät aseita: tavoite oli saada venäläiset pois maasta ja vakauttaa oma hallinto.

Rakennusmestari Sippola, joka tarinaa kertoo, oli mukana perustamassa valkoisten sotakouluja ja suojeluskuntia Pohjanmaalla, josta muodostui sodassa tärkeä paikka. Mannerheim oli jäänyt työttömäksi Venäjän vallankumouksen jälkeen, joten senaatti (hallitus) pyysi hänet suojeluskuntien johtoon. Mannerheimin käskystä valkoiset alkoivat riisua venäläisiä aseista 28.1. nimenomaan Pohjanmaalla, Ylistarossa, jossa Sippola asui ja toimi. Tuon käskyn ja sen toteutuksen katsotaan olevan sisällissodan alku.

"Istuin Torkkolan tuvassa puhelimen vieressä ja odotin, että Ylihärmästä tulisi määräys taistelun aloittamisesta. Mitään soittoa Ylihärmästä ei tullut. Komppanioista tuli lähettejä kysymään minulta, kuinka kauan miesten oli oltava valmiina kokoontumispaikoilla. Voin vain komentaa lähetit takaisin komppanioihinsa, ja käskin kysyä miehiltä, luottivatko he ylipäällikköömme ja hänen käskyihinsä. En tiedä, mikä miesten vastaus oli, tunsimme kaikki vielä huonosti Mannerheimin."

Mannerheimiin suhtauduttiin epäluuloisesti: olihan Venäjän sotavoimissa palvellut "hurri", jota ei tuolloin Suomessa yleisesti tunnettu. "Jotenkin siro", kuvasi häntä Sippolalle yksi miehen tavannut, eikä kuvaus kuulostanut Sippolasta hyvältä. Niinpä hän ei kertonut siitä eteenpäin, jotta miehet säilyttäisivät taistelutahtonsa, eivätkä alkaisi pitää johtajaansa "neitimäisenä". Vinoa hymyä lukijassa aiheutti myös Sippolan aatetoverin Aksel Bergmanin kuvailu: Sippola ei miestä ihmeesti arvostanut.

"Bergman ei oikein enää jaksanut kuunnella puheitani isänmaan asioista. Se sanoi uskovansa, että minä ja Malkamäki olimme Suomen itsenäisyyden kummit, ja jos Suomi joskus vielä olisi itsenäinen, meidän muotokuvamme olisi ripustettava itsenäisen Suomen itsenäisen eduskunnan seinälle paraatipaikalle ja meidän kuvamme olisi ripustettava myös kaikkien itsenäisen Suomen kirkkojen seinille."

Huumoriosuus oli siinä: eipä tilanne pilkettä silmäkulmaan nostattanut, mikä näkyy kirjassa. Minua huvitti kyllä Sippolan järkähtämätön (pohjanmaalainen?) itseluottamus ja neuvokkuus tilanteessa kuin tilanteessa. Hän ei epäröi, vaan etenee kuin kone, suorastaan pelottavan täsmällisesti johdon ohjeita noudattaen, mitään kyseenalaistamatta.

Mistä tuli mieleeni historioitsija Teemu Keskisarjan lausahdus Ylen Pimeä historia -tv-sarjassa. Aiheena oli Raatteen tie, jossa venäläiset kokivat verilöylyn talvisodassa. Kun Keskisarjalta kysyttiin, eikö tragedia ollut suurempi kaatuneille ukrainalaisille kuin meille (suomalaisten tappiot olivat huomattavasti pienemmät), hän vastasi: "Varmaan yleisinhimillisesti. Mutta ukranalaiset surkoot omiaan, mua surettavat ne 900 suomalaista sankarivainajaa." 

Voisin hyvin kuvitella Sippolan toteavan samaan tapaan.

Sippola on järkimiehiä. Hän ei tunteile, vaan toimii. Tuurin lakoninen lause on lakonisimmillaan, kun hän kirjaa tapahtumia ja ajatuksia tarkasti naputtaen kuin naulapyssy, terävin tiivistyksin, kuin pitäisi virallista päiväkirjaa. Hänen kirjojaan on turvallista lukea, sillä faktatietojen pitävyyteen voi luottaa. Kirjassa mainitut henkilöt ovat olleet olemassa, myös Sippolalla on ollut esikuvana todellinen henkilö.

Nopealukuinen teos ei ole Tuurin parhaita tai monipuolisimpia, mutta asia tulee selväksi. Kirja on tehokas tietoisku sisällissodan alkamisesta, tuokiokuva tilanteesta, jonka jälkeen asiat sitten menivätkin toisin kuin oli tarkoitus, kun kansa alkoi raadella hengiltä omiaan. Irvokasta kyllä, aseet saatiin pääosin venäläisiltä sotilailta, joko ostamalla tai varastamalla. 

Kenelle: Suomen historian ahmijoille, asiallisuuden ystäville, selkeyttä kaipaaville.

Muualla: Tuuri on ammattimies, toteaa Tuijata. Luetut kirjat -blogi kaipasi mukaan karttaa, se olisikin ollut hyvä lisä!

Antti Tuuri: Tammikuu18. Otava 2018.


sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Ferrante-huumaan pääsin mukaan hitaasti, mutta pääsin: Hylkäämisen päivät luettuani naamani näytti vau-hymiöltä, niin vahva ja elämänmakuinen tarina on. Aihe on selkeän rajattu: nainen jätetään. Viidentoista vuoden yhdessäolon ja kahden lapsen jälkeen Olgan mies Mario jättää perheensä. Yllättäen, salamana kirkkaalta taivaalta, päättyy Olgan onnelliseksi luulema avioliitto miehen ilmoitukseen asiasta.

Ferrante kuvaa loistavasti naisen yllättymistä, šokkia uuden tilanteen edessä. Epäusko, kieltäminen, yletön miehen ymmärtäminen ja huomiointi. Toivo, että kaikki palaisi vielä "normaaliksi". Mutta ohimennen myös miehen puolta: mies selittelee, perustelee ja osoittaa, että näin on parasta. Myös itselleen, uskon. Mies ei kuitenkaan ole keskiössä, vaan näyttäytyy jopa naurettavana Olgan tunteiden rinnalla.

"Epäilys muuttui pian varmuudeksi. Hän halusi saada minut hyväksymään eromme välttämättömyyden. Hän halusi, että minä itse sanoisin: olet oikeassa, meidän ei pidä enää tavata toisiamme. Edes nyt en reagoinut hallitsemattomasti. Niin kuin aina elämäni vaikeina aikoina, etenin varovasti. Ainoa näkyvä merkki sisäisestä hädästäni oli tietty epäjärjestyksen lisääntyminen ja käsieni heikkous."

Olga yrittää olla hellä ja ymmärtävä ja saada siten miehen toisiin ajatuksiin. Tosin rajat, joita hän on itselleen asettanut tilanteen käsittelyyn, alkavat rakoilla. Hän kertoo erosta heidän yhteisille ystävilleen, vaikka vannoi, ettei niin tekisi. Se oli ensimmäinen sääntö.

"Minun ei olisi pitänyt loukata häntä. Toinen sääntö oli se, etten saanut käyttäytyä epämiellyttävästi. En kuitenkaan pystynyt hillitsemään itseäni. Kiehuva vereni kohisi korvissa ja sai silmäni syöksemään tulta. Toisten järkevä asenne ja oma haluni käyttäytyä rauhallisesti ärsyttivät minua. Ilma salpautui kurkkuun valmiina värisemään vihan sanoista. Halusin riidellä."

Vanhat tavat toimia eivät enää pädekään. Olgan hienosti viritetty käytös ja tunteiden tietoinen ohjailu ja patoaminen muuttuu; rajoja ei enää ole, ja se pelottaa. Hän alkaa kirjoittaa satoja kysymyksiään miehelle kirjeiksi, joita hän ei lähetä. Olga ymmärtää, että hänen täytyy selvitä, toipua, oppia elämään ilman miestään, mutta ei ymmärrä vastausta suurimpaan kysymykseen: miksi?

"Tämänhetkisessä sekavassa elämäntilanteessani minä taannuin ja kuivuin kokoon, olin hauras kuin tyhjä simpukankuori. Kun kynä oli painanut kipeän jäljen turvonneisiin sormiini ja silmäni sumentuivat liiasta itkemisestä, menin ikkunaan. Tunsin puiston puita repivän tuuleen tai toisinaan yön raskaan hiljaisuuden, jota valaisivat vain lehvistön sekaan piiloutuneet katuvalot pylväidensä varassa. Niiden pitkien tuntien aikana olin tuskan vartija, valvoin kuolleiden sanojen tungoksessa."

Olga on sekava, onneton, hukassa. Hänen ajatuksensa ja tunteensa vellovat hallitsemattomasti, mikä on hänelle uusi tilanne. Välillä hän on epätoivoinen, välillä kiukkuinen ja katkera.

"Pitkä taival yhdessä vietettyä elämää, ja sitä ajattelee että tässä on ainoa mies, jonka kanssa voi olla onnellinen, ja lukee hänen ansiokseen ties mitä hyveitä. Mutta hän onkin vain epäluotettava kaisla, joka heiluu tuulessa minne sattuu, etkä tiedä, kuka hän todella on, eikä hän tiedä sitä itsekään. Parit ovat vain sattuman tuotetta. Kulutat elämääsi ja annat sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen, koska halusi työntää kullinsa sinuun. --- Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet asiasta niin lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi."

Lapset ovat vielä pieniä, ja lukijaa alkaa pelottaa heidän puolestaan. Äidin mieli järkkyy, ja Ferrante keskittyy siihen. Olga menee äärimmäisyyksiin, tekee epätoivoisia tekoja - miten pitkälle tämä vie?

"Aistieni toiminnassa oli jotain vialla. Tunsin vain katkonaisesti. Välillä antauduin ajelehtimaan tilanteen mukana, välillä se taas pelotti minua. Esimerkiksi alleviivatut sanat; en löytänyt vastausta kysymyksiin. Jokainen löytämäni vastaus vaikutti järjettömältä. Oli eksyksissä enkä tiennyt, mitä tein. En osannut vastata kysymyksiini. Minusta oli tullut tällainen yhden yön aikana. Olin taistellut vastaan kuukausia, mutta ehkä nyt myönnyin näkemään itseni romaanien henkilöissä. Mieleni oli huuruinen ja lopullisesti sijoiltaan. Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta."

Upeaa mielen toiminnan havainnointia ja komeaa kieltä, vahvaa tunnetta ja uskottavan tarkkaa kerrontaa. Ei jätä kylmäksi sitä, jolla on kokemusta suhteiden päättymisestä tai joka on seurannut sellaista läheltä.

Kenelle: Jätetyille, jättäjille, komean proosan ja psykologisen romaanin ystäville.

Muualla: Tuoksuu epätoivolta, eritteiltä, kivulta ja harhoilta, sanoo Leena Lumi. Lukuneuvoja summaa hyvin kolmeen pointiin ne, joiden kirja kannattaisi lukea.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät. Suomennos Taru Nyström. Päällys Martti Ruokonen. WSOY 2017. Ensimmäisen laitoksen julkaisi Kustannusosakeyhtiö Avain 2004.

Helmet-haaste 2018 kohta 28: Kirjan nimessä sanat ovat aakkosjärjestyksessä.