Oudot maailmat ja mielikuvitukselliset asiat kiehtovat tätä lukijaa. Scifi siis – ei hulluimmat örkkijutut, mutta hienovaraisempi kuvitteellisuus siitä, millaista voisi olla. Siksi Maarit Verronen on yksi lemppareistani. Hän katsoo maailmaa aivan omanlaistensa silmälasien läpi.
Verrosen viimeisin tuli mieleen Margaret Atwoodin uusimmasta kirjasta Herran tarhurit. Myös Atwood liikkuu tulevaisuudessa, joka ei ole kaunis. Ihminen kamppailee säilyäkseen lajina. Luonto on lähes menetetty, geenimuuntelu tuonut uusia uhkia. Pedot vaanivat, kuolettavat huumeet houkuttavat, ruuansaanti on kiven alla.
Kuten ääritilanteissa oikeastikin, ihmiset reagoivat suuriin vaikeuksiin yrittämällä selviytyä alkukantaisilla tavoilla, kuten voimankäytöllä ja aggressiivisuudella tai turvautumalla henkimaailmaan ja jumaliin. Herran tarhurit on uskonlahko, joka vastustaa väkivaltaa ja pyrkii luonnonmukaisuuteen ja elämän kunnioitukseen. Heillä on omat pyhät kirjoituksensa, virtensä, pyhimyksensä, koko hoito, jonka Atwood on huolella rakentanut. Virret on kuulemma oikeasti sävellettykin.
Kirja seuraa kahden lahkolaisnaisen elämää. Ajassa liikutaan edestakaisin kertomalla tapahtumia välillä ennen ”vedetöntä tulvaa” – tappavia viruksia levittävää pandemiaa − ja välillä sen jälkeen. Tarina on jatkoa Oryx ja Crake -kirjalle, ja tuttuja tyyppejä vilahtaa tässäkin. Uusin kirja toimii yksinkin, mutta aiemman lukeneet näkevät monia asiayhteyksiä ja tuntevat taustoja.
Huiman Oryxin ja Craken tasolle tämä kirja ei yllä. Voi olla, että yllätysmomentti tuli jo siinä käytettyä. Hätkähdyttävä ympäristö on jo tuttu. Atwood keskittyy nyt kuvailemaan tulevaa fyysistä maailmaa vähän liikaakin: käytetään paljon aikaa esineiden ja asioiden kuvaamiseen, mikä välillä kyllästytti, vaikka ymmärrän sen tarpeellisuuden, kun luodaan maailmaa kokonaan mielikuvituksen voimin. Mutta lukijan mielikuvituksen varaan voi myös jättää jotain – itse katselen kirjat mielessäni elokuvan tavoin ja ärsyttää, jos omalle filmille annetaan liian tiukat raamit.
Siksikin tämä jäi kakkoseksi, että uskonto aiheena ei minua sykähdytä, mutta arvostan Atwoodin perusteellisuutta. Ja onhan hän loistava kirjoittaja, jolla on mahtava mielikuvitus ja tunnelmien luomiskyky. Aiheesta huolimatta synkkyys ei jäänyt päällimmäiseksi tässäkään, inhimillisyyttä ja huumoriakin on pinnan alla paljon – ainakin ironiaa ihmisten nykymenosta. Jos saa muutamankin ihmisen miettimään isoja, tärkeitä aiheita, kirja on tehtävänsä tehnyt. Ja kirjailijalle soisin milloin vain sen Nobelin.
Margaret Atwood: Herran tarhurit. Otava 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti