torstai 8. joulukuuta 2011

Lohtu

Tommi Melenderin kirjat ovat sivistyneitä, täysiä, monikerroksisia. Liikaakin, niiden lukeminen vaatii pinnistelyä ja hyvä olisi, jos tuntisi 1800-luvun ranskalaista kirjallisuutta, filosofiasuuntauksia, elokuvan historiaa ja muuta, mitä tavislukija ei välttämättä tunne eikä edes tunnista. Koko kansan kirjoja ne eivät ole, mutta yksi hyvän merkkihän on, että lukija voi kuvitella olevansa viisaampi kuin onkaan, ja tässä siitä illuusiosta saa hetken nauttia.

Kirjan kertoja Elis Mäki on päättänyt lopettaa elämänsä omakätisesti. Vuosi on armonaika, jonka hän itselleen ja maailmalle lupaa tarkoituksen löytämiseen. Suuri osa kirjasta on hänen ystävänsä elokuvaohjaaja Johan Raution sähköposteja. Raution kuoltua tapaturmaisesti toimittaja Anni Härkönen alkaa kerätä aineistoa Raution elämäkerran kirjoittamiseen ja haastattelee myös Mäkeä.

Mäki on mainosmies, joka vertaa mainoksia ikonitaiteeseen. Sädekehät ovat vain vaihtuneet hymyihin. Rautio piirtää sähköposteissaan kuvaa urastaan elokuvaohjaajana, rahoituksen ja taiteen tekemisen yhdistämisen kiroista. Merkityksiä etsivät molemmat miehet, ja rahan ylivalta kuristaa ja kiukuttaa. Mäki muuttaa lähiöön, jossa hän joutuu opettelemaan tulemaan toimeen paikallisen kuppilan kantajengin ja ostaria hallitsevan äärioikeistojoukon kanssa. Muuallakin Helsingissä kirjassa liikutaan eikä ilman kerjäläistä selvitä tästäkään, tosin kerjääminen Melenderin tapaan on performanssi, joka saa aikaan hämmennystä ja väkivaltaa vielä enemmän kuin todellinen kerjääminen.

Sähköpostien ja Elis Mäen minä-kerronnan lisäksi kirjassa on Anni Härkösen tekemien haastattelujen transkriptioista, taitaa siellä olla pätkiä elokuvakäsiksestäkin. Ne tuovat uutta näkökulmaa kahteen mieheemme ja vaihtelua lukijalle.

Jo alussa käy ilmi, ettei Mäki toteuta aikeitaan itsemurhasta. Suunnitelma kuitenkin rauhoittaa ja muuttaa hänen mielentilaansa niin, että hän tulee löytäneeksi uusia tarkoituksia olla. Yksi sellainen on netistä löytynyt kaukainen palvonnan kohde, joka kaikkien katseltavana lukee verkossa kirjaa - ei ääneen, vaan hiljaa itsekseen. Mainio idea tässä hälyjen maailmassa. Hieman erilainen kirjablogi! Nuori nainen Phong ei kommentoi lukemaansa mitenkään, ei keikistele kameralle, hän vain lukee ja sen jälkeen sulkee kameran. Miten kiehtova ajatus. Myös Mäki lumoutui.

Melenderin tekstiin kuuluu aina myös huumori, hyvin mustana, kiitos. Sinnikkäästi luen aina hänen kirjansa, vaikka niistä osa menee ylhäältä ohi. Aiemmasta, Ranskalaisesta ystävästä, pidin enemmän, nyt etenkin Raution puheenvuorot ovat, tuota noin, haastavia. Melenderin tyypillisyydet, kuten viittailut klassikkoajattelijoihin tai ahkera omatoiminen peniksen kanssa puuhastelu (niin, ei tässä pelkkää henkeä olla), tuntuvat jo toistolta. Mutta huippukohdat, kuten tuo blogi-idea ja kerjäläisperformanssi, toisaalta ovat ainutlaatuisia. Ja tässä ajassa ollaan tiukasti, tai jopa vähän edellä.

Kiehtovia kirjat ovat kuitenkin. Tuulahdus maailmasta, jossa ei tule normaalisti liikuttua, ja jää tunne, että moneen asiaan pitäisi perehtyä ajan kanssa, pitäisi ymmärtää enemmän.

Arvio löytyy ainakin Ilselästä.

Tommi Melender: Lohtu. WSOY 2011.

Kirjailijan oma blogi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti