Edesmennyt Niilo Lauttamus oli perinteinen sotakirjailija, joka kirjoittí juuri siitä, minkä hän parhaiten tunsi. Hän oli mukana monessa sodassa ja purki kokemuksiaan useaan kymmeneen sotaromaaniin, jotka julkaistiin 1950 - 70-luvuilla.Korpipartio kertoo nimensä mukaisesti partiosta, joka komennettiin vihollisen rajan taakse suorittamaan vaarallista tehtävää, tuhoamaan tämän huoltoyksikkö. Lauttamus kuvaa tapahtumat dokumentaristin tavoin, niin että lukija pystyy kuvittelemaan olosuhteet - kylmän, nälän, pelon ja äänet - niin realistisesti kuin se itse tapahtumaa kokemattomalle on mahdollista.
Kirjasta käy hyvin ilmi kokeneen sotilaan ajattelu. Tehtävää suoritettaessa ei epäröidä eikä arvella, vaan tartutaan toimeen. Tunteet työnnetään sivuun. Käskyjä noudatetaan pilkuntarkasti, sillä niistä riippuu monen henki. Tosin vahinkoja sattuu, ja omiakin joutuu ammutuksi, kun tapahtumat vyöryvät ennakoimattomaan suuntaan.
Saappaat edellä kuvaa lääkintämiesten työtä jatkosodan melskeessä vanhalla rajalla. Ammattimies on ammattimies täälläkin, vaikka välinelaukku tippuu järveen ja kavereita silpoutuu vieressä. Jopa leikkauksia on pakko tehdä korsun suojissa. Verenluovutus on jokaisen velvollisuus, eikä isokaan kipu tunnu, kun on tilanne päällä. Pirtu on kysyttyä ainetta, ja sitä kuluukin yllättävän paljon.
Ihmettelen sotakuvauksissa aina sitä, miten joukkojen lääkintä ja ruokinta ylipäänsä onnistuttiin rintamalla hoitamaan. Silloisilla kulkupeleillä, korven keskellä, vihollisen tulen alla. Sekin lienee sitä ammattitaitoa.
Lauttamus kuvaa henkilöitään karusti, vain sodan tarvitsemasta näkökulmasta. Molemmat kirjat ovat kovia, lähes teknisen dokumentaarisia kuvauksia taistelutantereelta, sitä itseään, niin sanotusti. Suuret linjat ja strategiat jäävät sotilailta itseltäänkin usein hämärän peittoon. Jälkimmäisessä sentään vilahtaa nainenkin, sekä maisemassa että ajatuksissa. Ja mielenterveyden hauraus, joka ilmenee majurin hulluutena. Kannen mainitsemaa huumoria en juuri muuta löytänyt kuin johdon pöllöily. Aika vaikea aiheesta onkin vitsiä repiä, tosin Linna osasi tuoda Tuntemattomaansa myös sitä, sekä lämpöä ja inhimillisyyttä. Lauttamuksen kirjoissa ne jäävät taka-alalle itse toiminnan tieltä, mutta kaverista huolehditaan kuten kuuluu.
Sotakuvaukset - niin nämä kuin joskus aiemmin lukemani - muistuttavat minusta paljon toisiaan. Aivan tuulesta temmattu ei siten ole sanonta, jonka mukaan naisten synnytystarinat ovat miesten sota- ja armeijajuttuja. Henkilökohtaisesti elämän suurimpia ja ravistelevimpia kokemuksia, mutta massana eivät kovin erilaisia tai erikoisia. Molemmissa ollaan ääripäissä, syntymän ja kuoleman jatkumolla. En koukutu sotakuvausten lukemiseen, mutta on hyvä tietää, millaista se oli, ja Lauttamukselta saa realistisen käsityksen.
Nyt kun sodanuhka värjyy vakavana Euroopassa, aihe on myös ikävän ajankohtainen. Yhtymäkohta sekin, että nykykonfliktin toisena osapuolena on sama maa, itäinen naapurimme, kuin Lauttamuksen kirjoissa Suomea vastassa.
Kenelle? Selkeää sotakuvausta arvostaville, käytännön sotimisesta talvi- ja jatkosodassa kiinnostuneille.
Osallistun kirjoilla Ihminen sodassa -haasteeseen ja nappaan kaksi pistettä.
Niilo Lauttamus: Korpipartio. 1962.
Niilo Lauttamus: Saappaat edellä. 1963.
Gummeruksen yhteisnide 2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti