maanantai 19. toukokuuta 2014

Ilmestyskirjan täti

Olen haikaillut kirjaa nykypäivän työelämästä, ja Lukulamppu ystävällisesti muistutti sellaisten olemassassaolosta. Yt-aikoihin sijoittuvaa kirjallisuutta on silti vielä kovin vähän, joten Holopainen iskee terävästi tähän hetkeen.

Airi Kivikko on nainut sukuun, jollaista hän on aina kaivannut ja jonka jouluista ja synttäreiltä hän ei halua jäädä paitsi, mutta avomiehen isotäti Liila on kivi kengässä. Tuo ryppyinen, ylimeikattu ja nuoria miehiä vokotteleva rumistus, joka ryyppää, polttaa ja sanoo mielipiteensä kovalla äänellä missä seurassa tahansa.

Vilkkaalla mielikuvituksella siunattu Airi on ollut perhevapaalla kahden lapsen tekemisen kanssa ja aloittelee töihinpaluuta, joka on suuri asia monen vuoden poissaolon jälkeen. Asiaa ei auta yrityskauppa, jonka myötä perinteitä kunnioittava (kauniisti sanottuna) Airi joutuu samaan firmaan inhoamansa isotädin kanssa. Tädin kohtaaminen työpaikalla tuntuu ylivoimaiselta, ja on muitakin huolia; kuten yrityskauppaan aina kuuluu, myös ne kaksi pelättyä kirjainta ilmestyvät työpaikan agendalle.

Kirja kuvaa hienon asiantuntevasti yt-tunnelmia, ja samalla pienen lasten äidin ponnisteluja nopeasti muuttuvaan työelämään sopeutumisessa. Tarina on herkullisen inhottava, kuten aiheeseen sopii, mutta todellisuuteen nähden suorastaan lempeä johdon suhtautumisen ja alaisten tunnelmien suhteen. Unenpuutteen ja stressin tuomat ongelmat taas ovat hyvinkin realistisia. Jos sanaa tässä yhteydessä voi käyttää.

Turhan alleviivatulta tuntuu Airin inho isotätiä kohtaan, mutta ymmärrän, kontrastia on saatava. Sitä tuovat myös oudot kuolemantapaukset, joiden myötä mennään jo mystiikan puolelle. Pidin kovasti Airin perhe-elämän kuvauksesta, jossa kerrankin äiti on päätähti, mutta lapset tärkeitä ja mies... ihana. Romantiikan häivettäkin siis saadaan - ja nyt puhutaan arkiromantiikasta ja jostain, jota minä sanoisin tosi rakkaudeksi. Airin itsetuntemus kasvaa roimasti kertomuksen myötä, joten kasvukertomukseksikin tätä voisi sanoa. Pakko nillittää kuitenkin, että vaikka kirjailija haluaa osoitella hienostelun höpsöyttä, vähemmilläkin wc-käyntikuvauksilla olisi pärjätty.

Lukija saa hulvatonta viihdykettä ja ajankuvaa. Holopaisen räväkkä mielikuvitus yhdistyy kirjassa herkullisesti todellisuuteen. Pidän kovasti hänen tyylistään, vaikkei tässä olla lakonisia kuten Irmassa: Holopainen on monipuolinen kirjoittaja, joka kirjoittaa myös spefiä ja ties mitä muuta.

Kustantajalle terveisiä, että rohkeampi editointi olisi paikallaan, niin tässä kuin muissakin lukemissani kustantamon kirjoissa. Kirjailijan oma ääni kuuluu silti, vaikka toistot, puhekieli, maneerit ja tietysti suoranaiset kielivirheet tarkistettaisiin. Tämä kirja parani siltä osin loppua kohti, myös oikoluvun osalta.

Kenelle? Viihdettä kaipaaville yt-kurimuksen kokeneille tai sitä odottaville, hulvatonta höpsöilyä himoitseville, huvikseen lukeville, kotimaista kirjallisuutta kannattaville.

Muualla: Morrea kikatutti, Minnaa ärsytti, Krista ihastui.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti. Myllylahti 2014.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti