keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Miehiä ja ihmisiä

Miehiä ja ihmisiä esittelee nuorukaisen, 17-vuotiaan, joka elää käännekohtaa lapsuudesta aikuisuuteen kesällä 1972. Pojan nimeä ei sanota, mutta se alkaa O:lla; luonteva jatkumo kirjailijan omaan lapsuuteen perustuvalle Poikakirjalle.

Perheessä on rahavaikeuksia, ja poika päättää jättää lukion kesken ja mennä töihin. Duunariuralle innostaa hyvä kesätyöpaikka Lampisen peltifirmassa, jossa poika oppii konkareilta työelämän perustotuudet tekemällä ja tarkkailemalla. Vaikka poika on ahkeraksi kasvatettu ja monia käytännön asioiden tekemisen jo kotona oppinut - uusavuttomuutta ei vielä tunnettu - hän tuntuu jäävän hieman ulkopuoliseksi. Tuttu tunne nuorelle, mutta poika ei suinkaan eristäydy. Päinvastoin, hän tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa, vaikka pitääkin monet asiat omana tietonaan.

Mutta ei elämä pelkkää työtä ole, kaverit ja harrastukset ovat tärkeitä. Tytöt yhä suuremmassa määrin, ja kypsyminen saa menestyksestä silläkin saralla uutta potkua. Ei silti, ei pojan itsetunnossa muuta vajautta ole alun perinkään kuin kokemuksen puute. Hän on harvinaisen kypsä 17-vuotias, joka osaa ottaa vastuuta niin työtekijänä, perheenjäsenenä kuin kaverinakin. Suorastaan ihmeteltävän paljon. Hän myös miettii asioita perusteellisesti ja ottaa opikseen koko ajan. Hieman jo alkaa epäilyttää, kuinka moni tuossa iässä olisi oikeasti noin fiksu?

Jalonen maalaa nykyaikaan verrattuna yksinkertaisemman, köyhemmän ja verkkaisemman 70-luvun elämänmenon lämpimän inhimisellä otteella. Poika on hyvin elävä ja todellinen, samoin muut henkilöt ja koko ympäristö, jossa he toimivat ja vaikuttavat. Kirjan voi lukea nostalgiana, mutta myös ikiaikaisena nuorukaisen kehityskertomuksena. Perusasiat eivät muutu, tapahtuu se missä tahansa ympäristössä. Itseluottamuksen, kokemuksen ja osaamisen kasvukäyrä on kuvattu hienosti ja uskottavasti. Poika kirjan - kesän - lopussa ei ole enää sama kuin sen alkaessa.

Kavereista Rekku, Reijo, on erityisen sydämeenkäypä. Hän on kehitysvammainen, mieleltään lapsen tasolla, ison miehen ulkonäöstään ja voimistaan huolimatta. Reijo on täysin muiden armoilla, eikä pysty ottamaan vastuuta edes itsestään. Monin tavoin siis kontrasti fiksuun päähenkilöömme, joka tykästyy Rekkuun ja auttaa tätä parhaansa mukaan.

Kuten aikuistumiseen kuuluu, omien vanhempien rooli muuttuu. Isä sairastelee, jää työttömäksi, ja poika kantaa vastuuta myös tämän puolesta. Alkaa jo huolestuttaa pojan puolesta; jos hän kantaa tuossa määrin jatkossakin kovin monen murheita, saattaa siitä seurata itselle vielä vaikeuksia - riittävätkö voimat? Kuka tukee häntä?

Pidin paljon kirjan elämänmakuisuudesta ja herkästä mutta tarkasta otteesta, jolla Jalonen henkilöitään kuvaa. Teksti on kekseliästä; ei tylsää mutta ei kikkailevaakaan, ja dialogi aidonoloista. Kirjaa on mukavan turvallista lukea silloin, kun ei halua mitään elämää isompaa; se ei sisällä katastrofeja, rikoksia tai muuta järisyttävää, vaan kuvaa arkista olemista ja nuorukaisen ajatusmaailmaa, tavallisen ja luonnollisen kehityksen keskellä. Kuin pala ruisleipää monenlaisten herkkujen keskellä. Erittäin hyvää ja laadukasta ruisleipää, luomujauhoista rakkaudella tehtyä. Jalosesta taitaa pikkuhiljaa muodostua yksi luottokirjailijoitani. Alussa vierastin, mutta enemmän tutustuttuani ammattimaisen tekijän arvostus on kasvanut.

Kenelle? Kasvukertomuksista kiinnostuneille, perisuomalaisen elämänmenon ja aikakauskuvausten ystäville, tavallisuuden arvon ymmärtäville, perusasioissa pysyville, rankkoja tarinoita välttäville.

Muualla: Jonnan oli helppo kuvitella teoksen miljöö, vaikkei hän täysillä hurmaantunutkaan. Ilselän Minna sanoo Jalosta täydellisen lauseen mieheksi. Bleue pitää kirjan tunnelmaa todella tyylikkäänä. Anneli sanoo romaanin maailmaa perimiehekkääksi ja muistuttaa sen Steinbeck-taustasta. Tuija oppi ajasta, työstä ja ihmisistä.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Otava 2014.


2 kommenttia:

  1. Kiitos hienosta arviosta! Tämä kirja menee nyt kyllä heti varaukseen, sillä sait minut vakuuttuneeksi siitä, että tämä kannattaa lukea. Aikakausi- ja nuoruudenkuvaukset kiinnostavat, samoin tavallisuus, jos sitä osataan kuvata hyvin. Pidin aikoinaan kovasti Poikakirjasta, joten taatusti pidän tästäkin.

    VastaaPoista
  2. Olen varma, että pidät, tästä jää hyvä mieli. Lukuiloa, Anna!

    VastaaPoista