lauantai 2. tammikuuta 2016

Asko Sahlberg: Siunaus

Päätin tänä vuonna nimetä postaukseni ei vain kirjan nimellä, vaan myös tekijän. No, yritän paikata, sillä unohdin päätöksen jo vuoden toisessa postauksessa (se uudenvuodenlupauksista).

Sahlberg-maratonini jatkuu kirjalla, joka kertoo Gustavista. Tai oikeastaan halusta, pakottavasta himosta ja sen lähisukulaisesta, väkivallasta. Gustavin pitkä ja onnellinen avioliitto kokee käänteitä, vaimon vaimojen tapaan aavistaessa jonkin olevan pielessä, ja molemmat osapuolet matkustavat miettimään asioita omiin oloihinsa. Gustav ottaa matkan Tunisiaan, jossa on juuri meneillään itsenäistymistaistelu Ranskan siirtomaavallasta. Tästä saamme aikapaalun, ollaan vuosissa 1956 - 1957.

Gustav kokee Tunisiassa asioita, joista hän ei kotimaassa olisi osannut kuvitella. Silti on kuin vääjäämätön kohtalo, joka vie hänet outoihin tilanteisiin, siivittäisi hänet myös kotimaassa rohkaistumaan asioihin, joita hän ei aiemmin ole uskaltautunut. Perimmäiset halut tulevat ilmi, vaikka kuinka niitä yrittäisi kieltää.

"..kenellekään ei voinut olla salaisuus halujen taipumus hakeutua vääjäämättä omille urilleen, hämäriin uomiinsa ketään säästämättä, ketään palvelematta, kun kerran jokainen oli sen omakohtaisesti kokenut."

Ihmiskäsitys ei ole todellakaan lohdullinen.

"...ja tarkoituksetontahan olisi ollut kanonisoida joka ikinen joskus kohdusta hatkat ottanut ja ihmistaimesta kahdella jalalla kuljeksivaksi katastrofiksi kehittynyt eliömuoto, mutaatio, luontoäidin kauhistuttava virhe..."

Synkkä, pelottava yhden ihmisen tarina, mutta lauseiltaan yhtä hieno kuin Sahlbergilla aina. Sitaatteja riittäisi, mutta päätän pohdintaan, ettei itseään voi paeta missään:

"...juna huusi, huusi uudelleen, ja sen huudossa välittyi kaiken paikasta toiseen johtavan liikkeen perimmäinen lohduttomuus, paon sisäänrakennettu mahdottomuus; yhtä hyvin juna olisi voinut jäädä asemalle ja ihmiset olisivat voineet astua junaan ja istua siellä tunnin ja astua ulos ja näyttää lippunsa vartijoille ja kuluttaa aikaa asemahallissa ja muodostaa jonon ratapihan ovelle ja alkaa kaiken alusta, sopeutuneina tähän tuiki tarpeettoman matkaan lähdön ja perille saapumisen lumeen typistettyyn harhaan."

Siunaus on tarinan nimenä herjaava, ärsyttävä - ennemmin se voisi olla kirous tai rangaistus. Kirjailijan mustaa huumoria? Onneksi sitä lajia on myöhemmissä kirjoissa rutkasti, tämä tarina on yönmusta, ja jos jokin hymyilyttää, ne ovat taidolla asetellut lauseet, sisällöstä piittaamatta. Tarinan löytäminen on siunaus, sanoo Sahlberg jossain haastatteluun; ehkä kyse on siitä. Mestarin työtä, totta kai, mutta rankkaa luettavaa. Nyt palaan takaisin 2015 kirjoihin, joista on vielä monta kiintoisaa lukematta.

Kenelle: Rankkaa kestäville, kauniiden lauseiden ystäville, ihmisen synkästä puolesta kiinnostuneille.

Muualla: Sahlberg vie omalaatuisuudellaan voiton, sanoi Joonas. Sahlberg antaa lukijalle aika vähän köyttä, sanoo Juha. 

Asko Sahlberg: Siunaus. WSOY 2007.


4 kommenttia:

  1. Sahlberg-maratonisi on meinannut mennä ohi... Palailenpa tutkimaan aiemmat postauksesi. Herodes ja Tammilehto ovat toistaiseksi ainoat Sahlbergin kirjoittamat teokset, jotka olen lukenut. Rautaisia lukunautintoja molemmat. Sahlbergin lause on hieno!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, maraton ei ollut siten maratoni, että olisi vain lukenut vuorokauden tai pari, mutta putkeen kuitenkin monta Sahlbergia: hienoa lausetta jaksaa useammankin kirjan peräkkäin! Nyt taidan sentään vaihtaa kirjailijaa, ettei tule ähkyä, kuten herkuista voi tulla :-)

      Poista
  2. Sahlbergin musta huumori on todella mustaa, sen voin allekirjoittaa tällaisena 'Sahlberg-untuvikkona'(yksi luettu kirja).

    Hieno teksti - jälleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, kiitos, mustan suojissa on hyvä lukijan lymyillä.

      Poista