keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Margaret Atwood: Orjattaresi

Klassikoksi noussut Orjattaresi houkutti uusintalukuun, The Handmaid's tale -tv-sarjan (2017) kehujen myötä mutta erityisesti aiheeltaan, jota kuvataan dystopiaksi maailmasta, jossa elämme nyt. Mietin myös kirjallisuuden Nobel-palkintoa, jonka voittajana Atwoodin mielelläni näkisin. Tämä kirjan olen lukenut kauan sitten, mutten ymmärtänyt siitä silloin mitään.

Nyt paremmin, onhan kyse naisten asemasta, jonka muutosta on sittemmin saanut niin seurata kuin itse kokea. Kehitykseen liittyy monenlaisia pelkoja: naisten asema yleensä heikkenee talouden huonoina aikoina. Naiset jäävät helpommin kotiin, kun työpaikoista on pulaa, mikä saattaa vaikeuttaa heidän uraansa jatkossa. Riski voi olla myös se, että miesten johtama maailma voi jäädä näkemyksiltään yksipuoliseksi, kun perheitä koskevia poliittisia ja taloudellisia päätöksiä tehdään. Ja pääsevätkö tytöt kouluun ja opiskelemaan, kun niukkuutta jaetaan - kun köyhyys kasvaa?

Peloksi on noussut myös väkivalta ja etenkin ääriliikkeiden nousu, jota ruokkivat äkkinäiset poliittiset yllätykset ja hyvinvoinnin entistä epätasaisempi jakautuminen. Eikä peloista pienin ole ympäristön tila, arvaamattomine muutoksineen. Miten kaiken tämän keskellä varmistamme ihmiskunnan tulevaisuuden ja jatkumisen? Tätä taustaa vasten Orjattaresi on tiukasti ajankohtainen, sillä sen yhteiskunnassa nuo kysymykset on ratkaistu, hätkähdyttävällä tavalla.

"- Kyllä, me olemme oikein tyytyväisiä, minä mumisen. Jotainhan minun on pakko sanoa. Ja mitä muutakaan voisin?"

Ääriliikkeestä kertoo myös Atwood: ajankohtanaan tulevaisuus, maa voisi olla nykyinen Kanada tai USA. Maata johtavat uskonnolliset fundamentalistit, naiset ovat palvelijoita ja synnytyskoneita. Heidän elämänsä on tarkkaan säänneltyä, pukeutumista, liikkumista ja puhumista myöten. Naiset eivät saa ystävystyä, rupatella, opetella lukemaan tai käyttää henkilökohtaista nimeä, muun muassa.

"Me olemme olemassa suvunjatkamista varten: emme ole jalkavaimoja, geishatyttöjä, kurtisaaneja. Päinvastoin: meidät pyritään kaikin mahdollisin keinoin pitämään erillään siitä ryhmästä. Emme saa olla vähääkään viihdyttäviä, salaisten intohimojen ei ole sallittua puhjeta kukkaan kanssamme; mitään suosionosoituksia ei pidä pyytää, ei heiltä sen paremmin kuin meiltäkään, rakkaudelle ei suoda pienintäkään jalansijaa. Olemme kaksijalkaisia kohtuja, siinä kaikki: pyhitettyjä astioita, käveleviä kalkkeja."

Nimetön kertoja on synnytysiässä eli erityisen tarkoin suojeltu. Hänen isäntänsä pyrkii siittämään lapsen; toimituksesta on erotiikka karsittu tiukoin rajoituksin. Kertoja ei varsinaisesti kapinoi, mutta ajatuksia eivät valvojatkaan pysty seuraamaan, joten saamme seurata hänen silmillään ja sanoillaan naisen arjen ällistyttävää kuvausta.

"Yö on omani, omaa aikaani, saan silloin tehdä mitä haluan kunhan en liiku. Kunhan makaan hiljaa. Yhdenlaisen ja toisenlaisen makaamisen ero. Se toisenlainen makaaminen on aina passiivista."

Hän ei ole täysin sopeutunut. Hän muistelee asioita menneisyydestään ja vertaa niitä nykyisyyteen, mutta yllättävän varovaisesti, kuin ei uskaltaisi edes ajatella tai kaivata mitään. Kuin aivopestynä. Tai kuin suuren trauman kokeneena. Tai kuin ei yksinkertaisesti näkisi selkeästi. Se on yksi kirjan kylmäävin havainto. Kun ulkoiset olosuhteet muuttuvat väkivalloin ja persoona häivytetään, miten se vaikuttaa psyykeen? Olen varma, ettei hän enää ole sama nainen, joka hän aiemmin oli ollut.

"Olen menneisyyden pakolainen, ja muiden pakolaisten tavoin minäkin käyn alinomaa läpi niitä tottumuksia ja elämäntapoja jotka olen jättänyt tai pakosta joutunut jättämään taakseni, ja se kaikki näyttää täältä aivan yhtä omituiselta ja on minulle aivan samanlainen pakkomielle kuin muillekin pakolaisille."

Atwood on mestarillinen kirjoittaja, se ei yllättäne. Hänen sanankäyttönsä ja älyllinen, mutta mielikuvitukseltaan rajaton otteensa houkuttelevat lukemaan ja nauttimaan tekstistä, vaikkei sisältö ole kaunista. Atwood kuvaa ihmistä syvästi ja viisaasti, mitä erikoisimmissa olosuhteissa, eri ajoissa ja paikoissa.

"Haluaisin kaiken takaisin, juuri sellaisena kuin kaikki oli. Mutta sehän on tarkoituksetonta, tällainen haluaminen."

Luin uuden, tarkistetun käännöksen ja vertailin sitä entiseen, en sana sanalta, mutta muutamia tarkennuksia bongasin, kuten:

Mutta minä katsonkin ajan kuusta. Kuuaikaa aurinkoajan sijaan. (vanha: Kuuajan, en aurinko.)

Verkostoituminen oli äitini mielifraaseja, menneiden vuosien homeista sanastoa. (vanha: Verkkojen solmiminen oli äitini...)

Dramaattisempia muutoksia kuin harvoja sanojen täsmennyksiä ja modernisointeja en huomannut - huomasikohan joku muu? En sellaisia kaivannutkaan, sillä alkuperäinen käännös on hieno. Atwoodin sanat eivät ole helppoja, eivät edes välttämättä aiemmin tunnettuja. Kannosto on tavoittanut hengen ja tyylin täysin uskottavasti.

Muita Atwood-postauksiani:
Herran tarhurit (Year of the Flood). Ilmestyi alunperin 2009, suomeksi 2010.
Uusi maa (MaddAddam). Ilmestyi 2013, suomeksi 2015. Tähtivaeltaja-palkinto 2016.

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, dystopian ystäville, lahjakkaan kerronnan arvostajille.

Muualla: Täysien sivujen nautinnon Maisku luki kirjan bloggarien klassikkohaasteeessa.

Margaret Atwood: Orjattaresi. (The Handmaid´s Tale). Suomennos Matti Kannosto. Tammi 1995, uusintapainos ja tarkistettu käännös 2017. (Kuva uuden painoksen kannesta).


perjantai 13. lokakuuta 2017

Ulkomaisia uutuustrillereitä

Oliko se britti Gillian Flynn Kiltillä tytöllään, joka aloitti tykityksen psykologisilla trillereillä, jotka hämäävät, härnäävät ja pyörittävät lukijaa vinhasti pitkin matkaa ja ällistyttävät loppuratkaisuillaan?

Lajityypin menestys poikii runsaasti seuraajia, joihin kuuluu myös ruotsalainen Camilla Grebe kirjallaan Jää pettää alta (alun perin Älskaren från huvudkontoret). Suomalaista nimivalintaa en pidä onnistuneena - aasinsilta, jää ei liity mitenkään itse asiaan, vaikka samaa siltaa käytetään kirjan sisälläkin - mutta tarina on kelpo pyöritystä. Rikospoliisi Peter apunaan profiloija Hanne selvittelevät murhaa ja samalla keskinäisiä suhteitaan. Toisaalla vaatemyyjä Emma rakastuu työnantajayrityksensä johtajaan Jesperiin, vaikka hankaluuksia koituu, kun seurustelu on pidettävä työkavereilta salassa. Mutta Jesper katoaa ja hänen kotoaan löytyy ruumis. Mitä tapahtui?

Vasta loppupuolella aavistin, mistä on kyse, joten jännite pitää ja sivut kääntyvät vikkelästi, vaikka tiettyä laskelmoinnin makua ei tämäntyyppisten kirjojen henkilöissä ja tapahtumissa voi välttää. Kärjistyksillä ja liioitelluilla luonteenpiirteillä edetään, mutta jos se ei haittaa, siitä vain Emman matkaan salaromanssin pauloihin! En muuten ihmettelisi, jos tästä muodostuisi sarja, vai olenko peräti kuullut sen jostain? Peterin ja Hannen poliisityöt saattaisivat hyvinkin jatkua.

Camilla Grebe: Jää pettää alta. (Älskaren från huvudkontoret) Gummerus 2017. Suomennos Sari Kumpulainen.

Muualla: Blogiarvioita on paljon, katso vaikka Kirsin kirjanurkan juttu ja sieltä lisää linkkejä.

--------

Lukusukkula tämäkin: J P Delaneyn Edellinen asukas kertoo erikoislaatuisesta arkkitehdistä Edwardista ja hänen suunnittelemastaan talosta, johon Edward valitsee vuokralaisen omien outojen kriteeriensä perusteella. Kertojina toimivat vuorotellen talon edellinen vuokralainen Emma (jälleen Emma, jolla on ongelmia!) ja nykyinen asukas Jane. Jane selvittelee, mitä Emmalle tapahtui ja saa selville monenlaisia taloon liittyviä salaisuuksia.

Emma. Jane. Emma. Jane. Emmajane. Janeemma. Emmajaneemmajane. Kertoja vaihtuu niin tiuhaan, että välillä pitää pysähtyä ja tarkistaa, kumman kertomusta nyt luenkaan. Vauhdikas ja yllätyksellinen, enkä taaskaan arvannut loppuratkaisua. Olen ihan höynäytettävissä!

Tällaisen kirjan nielaisee nopsaan, mutta epäravittu tuntu jää. Kun sanomana ei ole muuta kuin pahiksen osoittaminen eikä tekstissä tasoja jännityksen kasvua enempää, tuntuu köyhältä. Kelpo kirja sinänsä lajityypissään, vaikka simppelinpuoleinen siinäkin. Kirjailijanimen taakse kätkeytyy kuulemma jostain toisesta genrestä tuttu englantilainen kirjailija. Netti juoruaa hänen olevan Anthony Capella (Napolilainen naimakauppa, Ruokaa amore).

Kirjasta on tekeillä myös leffa,  jonka ohjaaja Ron Hubbard on ohjannut maailmanluokan elokuvia, kuten Da Vinci -koodin ja Kauniin mielen. Minun ikäluokkani muistaa miehen 1970-luvun tv-sarjasta Happy Days, jossa hän näytteli Richie Cunninghamia, perheen poikaa ja Fonzien kaveria.

J P Delaney: Edellinen asukas. (The Girl before) Otava 2017. Suomennos Satu Leveelahti.

Muualla:  Nerokas, täyden kympin trilleri, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin.

-------

E. O. Chirovicin Peilien kirjaa mainostetaan Joël Dickerin kirjojen ystäville: en kuulu heihin, mutta Peilien kirjasta pidin. Siinä tapahtumille alkusysäyksen antaa käsikirjoitus, josta piti tulla erään professorin murhan selvittävä romaani, mutta teksti jäi kesken ennen kuin ehti murhaajan paljastamiseen saakka.

Käsikirjoituksen tekijä on kuollut, joten kustannustoimittaja pyytää ystäväänsä selvittelemään tapausta. Ehkä he voisivat täydentää käsikirjoituksen valmiiksi kirjaksi? Kiintoisa asetelma, josta seuraa kiintoisa ja yllättävästi henkilöitään peilaava tapahtumaketju ja tietysti, kuten asiaan kuuluu, murhaajan metsästys. (Mainio peilimäinen kansipaperi, muuten!)

Jännittävää psykologista pyöritystä sekä piristävän tuoretta ja ajantasaista tekstiä tämän päivän ilmiöineen. Kiintoisaa sekin, että kirjailija on syntyisin Romaniasta ja asuu nykyisin Belgiassa.

E. O. Chirovici: Peilien kirja. (Book of mirrors) Otava 2017. Suomennos Inka Parpola.

Muualla:  Vanhan ajan dekkarin lumoa, tuumii Riitta Kirja vieköön.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Kotimaisia uutuuksia: Paula Havaste, Tiina Raevaara, Antti Tuomainen

Kaipailin Kertteä jo tovin, ja nyt ilmestyi Vihat-sarjan päätösosa. Pääseekö tomera Kertte kotiin, tapaako pakon vuoksi jättämänsä rakkaan miehensä Larrin ja kuinka perheelle käy?

Havaste kirii ennestäänkin kovaa menoaan ennen maaliviivaa: kirjaa lukee hievahtamatta, täysin 1100-luvun maailmassa ja Kerten puolesta sydän pamppaillen. Kerron sen verran, että hän palaa  kotikyläänsä, mutta miten ja mitä sen jälkeen tapahtuu, jääköön jokaisen lukijan itsensä löydettäväksi.

Erinomaista tarinanjuoksutusta ja menneen maailman rakentamista, joka vie mukanaan. Suuri kiitos siitä faktoille, jotka tiedän tasan tarkistetuiksi aikakauden osalta. Meidän esiäitejämme ja -isiämme! Ja ilman niitäkin: jos kirjailija luo maailman, johon lukija uskoo, kirja on onnistunut. Tässä se tapahtuu. Sarjan alussa olin epäileväinen, mutta käänsin kelkkani täysin. Saagan loppuminen harmittaa, ja se tosiaan loppuu, kertoi kirjailija Turun kirjamessuilla, kun asiaa häneltä bloggarikollegojen kanssa tivasimme. Hän on jo päästänyt Kertestä irti, joten ehkä meidän lukijoidenkin täytyy. Tekeillä on jotain uutta, mutta tarkemmin emme vielä saaneet kuulla, mitä, sillä alkuvaiheessa vasta ollaan, sanoi Paula Havaste. Tämä selvä, annetaan työrauha ja kiitetään Kerten tarinasta, joka totisesti vakuutti.

"Hymy tuntui oudolta kasvoilla, sillä se oli onnellinen hymy, joka tuli pienten asioiden tuomasta paljaasta ilosta. Tuntui kuin luvassa olisi jälleen ollut jotain suurta, jotakin mitä hän oli kauan odottanut. Tätä piti miehen rinnalla elämisen olla, yhdessä eteenpäin matkaamista ja toivetta kuumista hetkistä."

Kenelle: Historiahulluille, tarinaan koukuttuville, yksityiskohtien ystävälle.

Paula Havaste: Lumen armo. Gummerus 2017. Kuvassa kirjailija Turun kirjamessuilla.


Aiemmat sarjan jutut:
Kauhu ei ole genreni. Mikä on todistettu: kesälomakirjani, tuo viereinen, jäi lomapaikkaan, ja kun sain sen aikojen ja matkojen halki takaisin, luin tarinan uudestaan ja kirjoitin blogijutun julkaisua odottamaan. Mutta kun aloin hakea juttua, se oli kadonnut! Kolmatta kertaa en aio kirjaa lukea, vaikka enhän minä enää muista, mistä kirja kertoi tai mitä mieltä olin. Sen muistan, että kyseessä on helsinkiläinen kellokauppa, jonka hoitajalla Johanneksella on ongelmia - no, naisten kanssa ja rahan tietysti - ja joka saa yllättävän vieraan Romaniasta. Vieras osoittautuu kaupan vanhan omistajan sukulaiseksi, joka katoaa. Johannes lähtee selvittelemään asiaa omistajan puolesta ja joutuu mitä kummallisimman (ja tieteellisimmän) ihmiskokeen todistajaksi Romaniassa. Jonka tiedämme olevan kotimaa eräille hahmoille, joihin myös kirjan nimi viittaa... Pelottavaa, ehkä siksi, että Raevaara kytkee asiat taitavasti nykyisyyteen. Ehkä näin voi tapahtua? Millaisia ovat nykyvampyyrit?

Vaikka kuten edellä kuvasin, joku (jokin?) jossain ei halua minun mainitsevan tästä mitään, uhmaan silti kohtaloani ja sanon kirjan sopivan nykykauhun, goottihengen ja kelmeän romantiikan ystäville. Joistakin haasteista huolimatta - siirtymiä pidin välillä hankalina - tarina on kiinnostava ja yhdistää tämän päivän täällä tähän päivään jossain muualla tai jossain muussa ajassa tai todellisuudessa. Näin levottomia unia sen jälkeen, sen muistan.

"Minulle maailma on ollut jo valmiiksi kylmä ja järjetön. Minun vereni on kyllästetty surulla. Kuolemakaan ei ole vapautus, ei todellakaan. Se on vain ovi toiseen, yhtä hirvittävään paikkaan."

Kenelle: Kauhua kaipaaville, nykymenoa pelkääville, hyvin nukkuville.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa. Like 2017.

Lue myös juttu sarjan aloittaneesta Yö ei saa tulla -kirjasta ja muut Raevaara-arviot. Näköjään en ole suositellut heikkovatsaisille.

Antti Tuomaisen Palm Beach Finlandista minulla ei ole lisättävää Hesarin osuvaan arvioon: viihdyttävä, nopea- ja helppolukuinen kirja, mutta ei Tuomaisen parhainta. PBF:n huumori ei iske sisäiseen tosikkooni, vaikka teema on kieltämättä hulvaton: tehdään Suomesta matkailumaa, jonka hiekkaranta vetää tungoksettomuudellaan ja jossa auringon kärventämisestä ei tarvitse huolehtia. Hah, tämän idean ostan, amerikkalaistyylistä light-rikostarinaa tai huumorin ja murhaamisen lempseää sekoittamista en. Mutta kirja on komean pramea, kansineen ja pinkkeine sivunreunoineen, ehkä sekin vaaleanpunaisen floridalaisuuden ja suomalaisten aurinkoihmemaan parodiana. Toivon kirjalle ja kirjailijalle menestystä maailmalla, jossa hän on hyvin saanut jalansijaa. Ehkä ainakin muut Pohjoismaat voivat eläytyä samaan kotoisaan hiekkarantatunnelmaan?

"Mittari näytti 13,5 celsiusastetta, kello lähestyi puoli kolmea. Päivän kuumin hetki. Loistavaa. Erinomaista. Suomen kesä. Mihin ihminen saattoi luottaa ellei siihen."
Kenelle: Biitsifaneille, päivää paistatteleville, harvoin mutta viihdyttävää lukeville.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland. Otava 2017.

Muita kirjailijalta:

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Turun kirjamessut, osa 2/2

Messuilla taas! Katselin muuten jo perjantaina kirjatarjontaa ja divarihintoja, jos vaikka Nobel-Ishiguroa löytyisi... Yhden löysin, Keltaisen kirjaston Ole luonani aina -kirjan hinta oli neljäkymppiä. Pidin kovana mutta juuri ja juuri siedettävänä, jos olisi innokas keräilijä. Mutta leuka loksahti, kun katsoin hintaa Paul Austerin Mr. Vertigolle: 65 e! Palasin tarkistamaan, näinkö oikein. Taitaa olla kovin romaanin hinta, jonka olen nähnyt, kun kyse ei ole mistään harvinaisesta ensipainoksesta tai vastaavasta. Ilmeisesti painos on loppu. Meniköhän kaupaksi?

Tammen perinteinen kirjamessutarjous, kolme Keltaista kahdellakympillä, on aina hyvä ja vetää ostajia. Atena myi neljällä eurolla hyviä kirjoja. Muuten hinnat olivat normaalia messutasoa, kohua nostattaneine kahden euron pöytineen. Kieltämättä mietin itsekin sitä katsoessani, että ilmiö on surullinen: tekijän saama rahallinen korvaus isosta työstä on nollilla. Mutta toisaalta, ehkä parempi näin kuin suoraan tuhottaviksi?

Aloitin lauantain korkeimmalta tasolta; yllättäen näin Jenni Haukion Halikon lukiolaisten
haastattelemana. Runokirjoista puhuttiin, lukemisesta ylipäänsä. Haukio kysyi haastattelijoilta, mikä heidän mielestään saisi nuoria enemmän kirjojen pariin. Toisen mielestä suositukset vaikuttavat eniten, toinen sanoi, ettei hän edes tiedä, mitä kaikkia kirjoja on olemassa - niitä pitäisi mainostaa enemmän! Loistavat vastaukset (ja haastattelijat ja haastateltava, keskustelua oli ilo kuunnella), toivottavasti kustantamot saavat tästä kultajyvästä vinkin irti.

Harmittavasti missasin keskustelun kirja-alan murroksesta, mutta kuulemani perusteella siellä oli puhuttu kirjailijoiden yhä suuremmasta roolista kirjojensa markkinoijana. Miksi kustantamot eivät ota johtavaa otetta someen? Markkinointi tänään ei tarkoita mainosta Hesarissa ja mediasuhteiden hoitoa, vaan interaktiivista ja jatkuvaa sosiaalisen median käyttöä. Kustantaja voisi olla sparraaja ja tuki kirjailijoille tässä työssä, mutta myös viestiä itse aktiivisesti.

Seppo Puttonen ja Niina Repo kertoivat Kirjojen Suomi -hankkeesta, jossa myös me bloggarit saamme olla mukana. Huima matka kotimaiseen kirjallisuuteen! Kuulin Puttosen lukeneen Sally Salmisen Katriina-kirjaa posket märkinä. Harva tietää, että vuonna 1936 julkaistu kirja käännettiin 20 kielelle ja oli maailmanmenestys, jo ennen Sinuhea. Katriinan traaginen kohtalo voisi tehota nykylukijaankin, arvelee Puttonen. Kirjan voi lukea Ylen verkkosivujen kautta Kansalliskirjaston verkkokirjastosta.

Ja koska kirjasta kertoo tuolla sivulla Juha Hurme, siirryn hänen esiintymisiinsä: ensin bongasin hänet haastattelemassa Satu Taskista, jonka kirjaa Lapset hän sanoo täydelliseksi. Vahva suositus! Sen jälkeen näin messujen hauskimman ja myös sisällöltään herättelevimmän esityksen: Juha Hurme haastatteli Juha Hurmetta tämän uudesta kirjasta Niemi. "Miksi kirjoitat kirjoja, eihän niitä kukaan osta?" Hurme puolustautui, että niitä on kiva kirjoittaa ja sitäpaitsi hänen kirjojaan on myyty enemmän kuin Aleksis Kiven tai Volter Kilven näiden elinaikana. (Mitä Juha Hurme piti surullisena ilmiönä.) Juha Hurme halusi tietää, onko Niemi historiakirja. Tavallaan, vastasi Juha Hurme, se alkaa alkuräjähdyksestä ja päättyy vuoteen 1809 ja kuvaa Suomen kulttuurihistoriaa tuolta ajalta. Mutta paremminkin se on kirja historiasta. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen, mitä tarkoittaa lause "minä olen suomalainen". Eli perimmältään kysymykseen, kuka minä olen. (Noin vaatimattomasti.)

Molemmat Juha Hurmeet naurattivat yleisöä aikansa. Jälleen kerran epäilin ainakin toisen heistä olevan jonkin sortin nero. Kun miettii kirjallisia ja teatterillisia saavutuksia ja kuuntelee hänen polveilevaa, älykästä mutta rentoa ajatteluaan, jossa maailmankaikkeus on rajana. Ostamalla kirjan sain hyvän tekosyyn jututtaa kirjailijaa ja pyytää nimmaria. Kirjasta on jo nyt tekeillä teatteriesitys Kansallisteatteriin sekä ohjelmakiertue ja kaikenlaista muuta, josta myöhemmin lisää.

Historiallisten dekkarien genre on suosittu: kirjojaan esittelivät ja työstään kertoivat Virpi Hämeen-Anttila, Timo Saarto ja Terttu Autere, haastattelijanaan Taija Tuominen. Arkistoja, jalkatyötä, netin kaivelua - taustatyöt ovat suurin osa kirjailijan työtä ainakin jos on faktoista tarkka. Autere kertoi jättäneensä kesken romaanin, jossa hän bongasi jo kolmannen asiavirheen; Saarto uskoi, että lukija voi olla armelias, jos tarina vie hänet mennessään, vaikka virheitä jäisikin. Ja aina niitä jää, totesivat kaikki. Muovia sanottiin plastiikiksi, tajusi Hämeen-Anttila liian myöhään, 1920-luvulle sijoittuvia dekkareita tehdessään, uusimpana Koston kukat. Hän uppoutuu aikakauteensa paitsi tutkimuksin myös ostamalla kauden esineitä, vaatteita ja kenkiä. Detaljien hallinta on iso työ, mutta hän haluaa tietää, miten esineet silloin tehtiin, mitä silloin tapahtui kulttuurissa, politiikassa, rikosten saralla, aivan kaikkea. Tähän hän käyttää muun muassa Hesarin arkistoja. Saarron uusin kirja Kuoleman kuukausi kertoo vuodesta 1917 Helsingissä, Autereen Kaunis mutta kuollut murhasta nimettömässä pikkukaupungissa.

Ja sitten: Romaanin uudet muodot. Hannu Harju haastatteli Miki Liukkosta, Matias Riikosta ja Sinikkaa Vuolaa, joiden romaanit O, Suuri Fuuga ja Replika eivät noudata perinteistä romaanin kaavaa. Arvioita löytyy jokaisesta runsaasti, joten en kuvaa niitä, mutta he ovat hyvin erilaisia kirjoittajia keskenään; esimerkkinä Vuolan tarkka kohdistus aiheeseen - käyttämällä avainlauseita työkaluna, saimme kuulla - ja rönsyjen karsinta, kun taas Liukkonen kirjoitti toistatuhatta sivua, joista oli karsittava kolmesataa, jottei kirjasta tulisi liian pitkä ja raskas.

Hannu Harjun kysyessä, mietittekö lukijaa, kirjan lukemista sitä kirjoittaessanne, Liukkonen hämmästyi: miten niin ei joku voisi lukea O:ta, "sen kuin lukee vaan". Kaikkea ei tarvitse lukea, eikä lukeminen siitä huononnu (kiitos, tämä oli helpottavaa lukijalle). Riikonen sanoi osuvasti, että esimerkiksi Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta -kirja sisältää paljon ajattelua, mutta koska se on kirjoitettu niin hyvin, että se toimii myös ns. lukuromaanina, sen voi lukea myös sellaisena. Lopulta lukija tekee kirjan omalla tulkinnallaan, todettiin. Vastaanotto ei ole kirjailijan kontrollin alla. Mutta mainitut kirjat sopivat lukijalle, joka kaipaa vaihtelua perinteiseen kerrontaan.

Sattumalta bongasin myös Noin viikon uutisten Jukka Lindströmin, joka keskusteli Tieto-lavalla siitä, miten viihteen keinoin voidaan valistaa ja vaikuttaa. Hän suositteli New Yorkerin Malcolm Gladwellin juttuja ja podcasteja; ne kuulemma ensin koukuttavat (= hyvin tehty viihdeosio) ja sitten huomaat oppineesi jotain uutta. Sama pätenee Noin viikon uutisiin! Professori Esa Väliverronen mainitsi Ian McEwanin Pähkinänkuoren, Roland Barthesin Tekijän kuoleman ja ylipäänsä hyvät historialliset romaanit, joissa faktat ovat kohdallaan. Kolmas keskustelija, syöpäjärjestöjen strategiajohtaja (juu, tupakkavalistuksesta puhuttiin) Satu Lipponen, kertoi ostavansa messuilta mukaan Kjell Westön ja Jenni Haukion kirjat. Haastattelijana oli Reetta Kettunen.

Kaikissa messujen esityksissä muuten hienosti huomioitiin teema: vaikka puheet rönsyilivät, aina mainittiin kirjoja, jotka asiaan sopivat. Tätä arvostin kovasti. Esimerkiksi Pasi Lampela toi esiin kiinnostavia ajatuksia kirjailijuudesta ja lukemistaan kirjoista monessa puheenvuorossa. Ja Taija Tuominen veti sellaisen haastattelurumban, että ei voinut kuin ihailla. Miten hän ehti, jaksoi ja muisti kaiken - ja oli aina luonteva keskustelija.

Muutakin kulttuuria nähtiin, kuten teattereita ja nukketeatteria, joista yhden nukeista hurmaannuin. Tuo on kuin minä kirjamessujen jälkeisenä aamuna! Harmi vain, että aika on rajallista, jäi monta kivaa juttua tutkimatta ja esitystä kuulematta. Messujen päättymisen jälkeinen alakulo vallitsee nyt (onko sille olemassa omaa sanaa?), mutta sitä lääkitsee kirjakasa yöpöydällä ja ihan pian koittavien Helsingin kirjamessujen odotus. Niin, ja tieto ensi vuoden kirjamessuista: teemamaa on silloin Viro!








Turun kirjamessut, osa 1/2

Turun kirjamessuilla ensikertalaisena, hiemanko jännää! Ovathan ne The Kirjamessut, aidot, alkuperäiset ja ensimmäiset, joiden idea on sittemmin levinnyt muualle Suomeen. Rosa Meriläinen sanoi Turun messujen olevan kotoiset ja pörröiset, mutta helsinkiläisenä en ihan päässyt tähän asti: kuitenkin hienot, hämmästyttävän monipuoliset ja kävijälle helposti avautuvat messut. Kiitos!

Yleissilmäyksenä messuilla on kaikkea, mitä kirjanystävä voi toivoa, ja monta ekstraa. Uusien ja vanhojen kirjojen myyntiosastot, esitystilat haastatteluineen ja niin paljon ohjelmaa, ettei millään voi monistaa itseään jokaiseen
kiinnostavaan kohtaan. Helsingin messuihin verrattuna tila on kompakti, hallit voi kiertää vaivatta useaan kertaan, paikat tulevat nopeasti tutuiksi jalkoja rasittamatta - vaikka sain ne kipeiksi täälläkin kipittäessäni minuuttiaikataululla paikasta toiseen.

Perjantaina kuuntelin keskustelua klassikkokirjoista. Mikä tekee kirjasta klassikon?
Keskustelua veti WSOY:n Anna-Riikka Carlsson (oik.), keskustelijoina kirjailijat Pasi Lampela ja Johanna Venho. Klassikon kriteereiksi mietittiin muun muassa sen dokumenttiarvoa: klassikko on paitsi kirjallisesti ansioitunut tuote, ajankuva yhteiskunnasta, joka kirjoitushetkellä vallitsee, kirjailijan silmin. Todettiin, että klassikon määrittää aika; emme voi sanoa, monenko vuoden kuluttua kirja on klassikko tai mikä nykykirjoista nousee tuohon kastiin.

Keskustelijoilta kysyttiin heidän omia klassikkosuosikkejaan: Venho mainitsi Virginia Woolfin, Lampela Dostojevskin, etenkin Sodan ja rauhan. Mutta huomautettiin myös, että joka genressä on omia klassikoitaan. Klassikon määrittely on edelleen jännittävän epäselvää! WSOY on tehnyt klassikoista uusintapainoksia, uusin kansin: kustantamo järjesti kyselyn, jossa lukijat saivat äänestää omaa ehdokastaan. Sinuhe - jota minäkin äänestin - oli ylivoimainen ykkönen. Yllättävästi toiseksi tuli Tove Janssonin Muumipappa ja meri, jota seurasivat Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, Sofi Oksasen Puhdistus ja Linnan Tuntematon sotilas. Tarkemmin hankkeesta täällä.

Tulevaisuuden klassikoksi veikkaisin itse Miki Liukkosen O:ta: se kuvaa kerronnallisesti aikaamme upeasti, koskettaa ja ärsyttää, mutta näyttää sen todellisuuden, jossa jokin ikäluokka ja jokin - tosin rajattu - kansanosa elää juuri nyt. Kysyin kirjailijalta itseltään myöhemmin, mitä mieltä hän on: hän lisäsi myös sen tärkeän pointin, että henkilöiden perusongelmat ja elämän haasteet ovat ajattomia, mikä on myös klassikolle ominaista.

Seuraavaksi säntäsin auditorioon kuuntelemaan Sinikka Vuolaa, joka kertoi Eroottisten runojen antologiastaan Olet täyttänyt ruumiini tulella. Vuola kertoi antologian kokoamistyöstä ja totesi, etteivät kaikki kirjailijat edes tiedosta (myönnä?) kirjoittaneensa erotiikasta, ennen kuin se heille osoitetaan. Antologiaa en ole lukenut, mutta lukunäytteiden perusteella vaikuttaa tehokkaalta. Ihailen Vuolan paloa ja antaumusta sekä tietysti loistavaa ilmaisukykyä. Haastattelijana oli Anna-Riikka Carlsson.

Hauska yksityiskohta oli koululaisten mittava invaasio tilaisuuteen: oliko tehtävänä rastia runokirja vai kiinnostiko aihe? Sanaa "tissi" jännenpää ei teksteistä irronnut,  varhaisteiniä ajatellen. Auditorion penkeillä oli kuitenkin mukava levähtää ja somettaa. Ja anteeksi tätimäisyys, mikä kertoo vain omasta rajoittuneisuudestani: en vain voinut kuvitella koululaisia miettimässä kuvattuja eroottisia kohtaamisia kirjallisin kriteerein, vaikka heidän käytöksensä oli erittäin asiallista. Vuolan itsensä mukaan hän konkariesiintyjänä on tottunut monenlaisiin yleisöihin. Hienoa, että sellaisia on!

Viralliset messujen avajaiset - jotka puheineen ja esityksineen kuulemma koskettivat katsojia kyyneliin asti - menivät minulta ohi: kuuntelin paneelia miehen roolista kirjallisuudessa. Pitääkö miehen olla Radio Rock -tyyppinen tatuoitu äijä, joka iltapuhteena rakentaa oman talon? Mihin katoavat miehet, jotka eivät osaa edes kiinnittää hyllyä seinään? Herkullinen puheenaihe, josta keskustelivat Jukka-Pekka Palviainen, Jyri Paretskoi ja Mikko Kalajoki (kuvassa vasemmalta oikealle) sekä Pasi Lampela, haastattelijanaan Taija Tuominen. Jos mies hoitaa kotityöt ja lapsen siinä missä nainenkin, varmistaa vitamiinit ja lukee lapselle kehittäviä kirjoja, pitääkö hänen silti hallita remonttihommat ollakseen mies? Voimmeko hyväksyä myös kapearanteisemman miehen, kuten Kalajoki kuvaili? Todettiin muun muassa, ettei ole tutkimusta siitä, miten mies- ja naiskirjailija kuvaavat miestä ja onko näiden mieskuvissa eroja. Tarvittaisiinko sellaista?


Näin myös Katriina Ranteen kertovan kirjastaan Miten valo putoaa, Antti Tuomaisen markkinoimassa Palm Beach Finlandia (pääsin samaan kuvaan), Juha Itkosen...

 

... ja  Antti Heikkisen - jonka Mummo odottaa yöpöydälläni lukupinossa - ynnä monta muuta tuttua. Atik Ismail keräsi yleisöä, etenkin nuoria miehiä (hieno saavutus kirjamessuilla!), keskustellessaan Tapani Kinnusen kanssa jalkapallourastaan ja elämäkerrastaan sekä etenkin kirjasta Vihreän veran vieraat, joka kertoo maahanmuuttajajalkapalloilijoiden tarinoita.


Kuuntelin myös esitystä Sata vuotta suomalaisia kirjankansia. Ville Hänninen kertoi kirjastaan, johon on valittu kansi kultakin kuluneelta sadalta vuodelta. Tätä pitää tarkemmin tutkia! Itse en ole järin visuaalinen, mutta tiedostan kannen suuren merkityksen kirjan vetovoimassa. Kansien tekijät jäävät silti usein huomiotta. Katson aina kannen tekijän lukemastani kirjasta, ja harmittavan usein se puuttuu tai kirjastolainoissa jää tarran alle. Eniten hämmästyttää se, ettei edes kustantajan sivulta välttämättä löydy kannen tekijää kirjan tiedoista. Miksi? Visuaalisuuteen painottuvassa maailmassamme sen pitäisi näkyä aina, ja isosti.

Anni Kytömäki kertoi Kivitaskusta isolle kuulijajoukolle. Ei tarvinne erikseen mainita, mikä vetää.


Tuli tästä mieleen, että Finlandia-ehdokkaat julkistetaan 10.11. Elisabet Rehnin valitsema voittaja selviää 29.11. Viime vuonna oli myös yleisöäänestys, jonka voitti sattumoisin Turun kirjamessujen ohjelmajohtaja Tommi Kinnunen Lopotillaan. Ehkä tänäkin vuonna äänestetään? (Olin Baba Lybeckin kanssa samaa mieltä, Jukka Viikilä - kuva alla - ansaitsi voittonsa, mutta niin olisi tehnyt jokainen kovan ehdokaslistan jäsenistä.) Viikilä on muuten suunnittelemassa seuraavaa romaaniaan eli odotettavaa kirjanystäville tiedossa!


Uusi formaatti messuilla oli kirjaretriitti, jossa kirjailija lukee kirjaansa. Ei keskustelua, ei haastatteluita. Vain lukemista. En kokeillut, mutta monelta messuvieraalta kuulin tästä hyvää. Kuunteluhetkeä pidettiin rauhoittavana melskeen keskellä. Hyvä idea tämäkin.

Mistä luontevasti iltaan: mihin kirjanörtit kirjamessuilta lähtisivät, jos eivät kirkkoon! Turun tuomiokirkossa saatiin kuulla tekstien lukemista, aiheena toivo. Arkkipiispa Kari Mäkinen luki Seitsemää veljestä, Kjell Westö, Timo Niitemaa, Sirpa Kähkönen, Ville Hänninen ja Anna-Riikka Carlsson valitsemiaan tekstejä. Välillä kuunneltiin Bachia. Kari Mäkisen luentaa ja ääntä etenkin ihailimme: vaikka hän lukisi mitä, se kuulostaisi jumalalliselta. Kirkko itsessään hätkäyttää komeudellaan. Mietin, millainen elämys se on ollut rakentamisaikansa kansalaisille, jotka asuivat pienissä mökeissään, kun se tekee nykyeläjäänkin vaikutuksen jykevyydellään. Olipa erikoinen kokemus, tähän ikään en ole ikinä ennen perjantai-iltaa (enkä muitakaan) kirkossa viettänyt! Tosin tasapainon vuoksi tutustuin sen jälkeen myös muuhun Turun yöelämään. Apteekissa tapasin paljon tuttuja. Huomasin myös ravintolan nimeltä Toimisto -  nimi ei toimistorottaa kiehtonut, vaikka hauska idea sekin.

Järjestelyt messuilla toimivat, etenkin messubussi keskustan ja messukeskuksen välillä oli loistopalvelu. Tosin se olisi saanut mennä linja-autoasemalle asti. Ruokaa tarjosi yksi ravintola, virvokkeita kahvila. Aika vähän valinnanvaraa, mutta toisaalta, ruoka- ja viinimessujen puolella tarjontaa riitti. Piipahdin siellä nopeasti, koska en halunnut menettää minuuttiakaan kirja-ajasta enkä malttanut selvitellä, miten lipukesysteemi toimisi, jotta syötävää tai juotavaa saisi. Kioskia tai käteisautomaattia en nähnyt, jos joku sellaista olisi tarvinnut, kortti kelpasi kyllä kaikkialla.

Yläkerran esitystiloissa väkeä riitti vaihtelevasti, mutta alakerrassa ällistelin osastoa, joka oli joka kerran ohi kulkiessani täpötäynnä: Turun seudun äidinkielenopettajien nurkkaus (jolla oli loistava sijainti A- ja B-hallin risteyksessä) houkutteli tehokkaasti. Eikä ihme, sillä otollisen sijainnin lisäksi sen vieraat olivat huippuluokkaa, Jenni Haukiosta poppareihin asti.

Toinen esitystila, joka näytti koko ajan olevan täyteenammuttu, oli Suomen tietokirjailijoiden Tieto-lavan katsomo.
Onpa mukavaa, että lukijat ovat niin kiinnostuneita tietokirjoista!
Olin messuilla perjantain ja lauantain. Lisää seuraavasta messupäivästäni, kunhan ehdin naputella.

Päätetään raportti järjestävään tahoon: ohjelmapäälliköt Salla Simukka jaTommi Kinnunen sekä ohjelmadramaturgi Siri Kolu, joiden kanssa media sai kippistellä messut alkuun.





perjantai 6. lokakuuta 2017

Tuomas Vimma: Vasen ranta

Tuomas Vimma asui Pariisissa vuoden kokkivaimonsa Jenni Tuomisen opiskellessa Le Cordon Bleu -koulussa. Mitä muuta kirjailija voisi tilanteessa tehdä kuin kirjoittaa kirjan Pariisista? Se oli hyvä päätös ja mainio veto poikkeukseksi perinteisesti etelähelsinkiläisiin maisemiin sijoittuvien kirjojen sarjaan.

Vasen ranta hehkuttaa Pariisia. Kaupunkia jotenkin tunteville tai siitä haaveileville se tarjoaa herkkupaloja paikkojen kuvauksillaan. Vaikka Seinen vasen ranta vilahtaa jo alussa, oikeastaan tarina käynnistyy australialaiselta luomutilalta. Tai tarkemmin sanoen, tarina on alkanut vuosikymmeniä sitten Välimeren maisemissa, mutta kirja tutustuttaa meidät Suomi-lähtöiseen Katariinaan Australiassa, jonka pariisilaistunut kaksoissisko Kristiina kuolee pommi-iskussa Pariisissa. Siskon on lähdettävä paikan päälle selvittelemään asioita, vaikkeivat nuoret naiset ole olleet tekemisissä keskenään vuosiin.

Lyhyen ranskan lukenut Kristiina saapuu Pariisiin hoitamaan siskon kuolinpesää ja käytännön järjestelyjä. Hän saa pian avukseen valokuvaaja Maximen, komean ranskismiehen, jonka motiivit tutustua kauniiseen Kristiinaan eivät ole aivan yksiselitteiset. Romantiikkaa on silti ilmassa...

Mutta sitten tahti muuttuu. Huomaan lukevani trilleriä, jossa jahdataan koko Ranskan poliisikunnan voimin henkilöä, jonka löytämiseksi maahan julistetaan poikkeustila. Kristiina, Maxime ja tämän ystävätär Camille joutuvat tahtomattaan osaksi arvaamatonta ja - trillerityyliin - väkivaltaista tapahtumaketjua, jonka ennalta-arvaamattomus saa sivut kääntymään vikkelästi. (Rehellisyyden nimissä: osin nopeus johtuu siitä, etten lue kovin tarkkaan jäseniä katkovia tai päitä murtavia taistelukuvauksia. Mutta haluan silti myös kiihkeästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.)

Turisti-Ranskasta siirrytään alamaailmaan, kirjaimellisesti. Kiehtovat katakombit maan alla voivat sisältää mitä tahansa! Vimman tapaan tarinassa mukana on elämän fyysisten nautintojen puoli: vaikkeivat ne nyt ole pääosassa, monia ruoka- ja juomalajeja mahtuu mukaan, vuohenjuustoista viineihin. Ja vimmamainen överi huumori ja reipas heittely, mikä on aina naurattanut minua. (Tällä kertaa jostain syystä eritteitä on mukana aika lailla, alkusanoista lähtien, mikä hieman ihmetytti. Ehkä ne liittyvät erityisesti jotenkin Ranskaan?)

Reipas veto, viihdyttävä tarina, jonka jännite pysyy pinkeänä, sekä juonella että vimmaisella kerronnallaan. Henkilöt ovat riittävän toimivia, jos eivät moniulotteisia, mutta sitä ei action-pläjäykseltä odotakaan, vaan kärjistystä ja selkeää yksinkertaistusta: kauniit ovat todella, todella kauniita ja taitavia; kammottavat todella, todella kammottavia. Tasoja ei tarvitse etsia toisin kuin katakombien käytävissä.

Editointia olisi voinut tarkistaa: toistuvat "sijoittumiset" alkoivat tuntua tahattoman koomisilta. Tiedättehän, tyyppiä "tänne ja tuonne sijoittuva talo", "sinne ja sinne sijoittuva joki", "siellä ja tuolla oleva asia" ja niin edelleen. Muuten teksti on sutjakkaa, sitaatit luontevaa puhekieltä, ja älyllisis-populäärit - no, en keksinyt osuvaa sanaa Vimman omatyyliselle sanankäytölle - vitsit maustavat tarinaa (tai ärsyttävät, lukijasta riippuen). Luvut päättyvät oikeaoppisesti koukkuihin eikä tarinan ratkaisua selitellä, mitä arvostan. Kokonaisuus ei laula Finlandiaa, mutta se on viihdyttävä, tiivis ja nopeasti luettava paketti, joka voisi hyvin olla toimintaleffan käsikirjoituksen pohja.

Kenelle: Astetta älyllisemmän toimintaviihteen ystäville, Pariisiin haikaileville, kärjistyksiä ja arroganttiin vivahtavia vitsejä sietäville.

Tuomas Vimman Raksa-trilogiasta olen kirjoittanut aiemmin, sitä edeltäneen Helsinki-trilogian (Helsinki 12, Toinen, Gourmet) luin jo ennen blogiaikoja. Sitä suosittelen kaikille överin, sananokkelan huumorin, ruuan ja muiden fyysisten nautintojen ystäville.

Kirjan synnystä kirjailija kertoo muun muassa Me Naisissa.

Tuomas Vimma: Vasen ranta. Gummerus 2017.

Sain lukukappaleen kustantajalta.

Helmet-haaste 2017 kohta 7: Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.




torstai 5. lokakuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Kaarnan ja hänen äitinsä Alicen suhde on ongelmallinen: pojan onnellisen varhaislapsuuden jälkeen äiti tuntui ottavan etäisyyttä lapseensa, etenkin tämän pitkän sairausjakson päätteeksi, joka ilmeisesti imi äidillisyyden kaikki rippeet, poika arvelee aikuisena.

Nyt psykologi-äiti on dementikkojen hoitokodissa, tai pitäisi olla: Kaarna saa kuulla, että Alice on kuollut ja sittemmin häipynyt omille teilleen. Kuolema oli ehkä liioiteltu määre. Pojan on jätettävä oma perheensä ja velvollisuutensa kaiken kiireen keskellä ja lähdettävä etsimään äitiään. Kaupungissa on juuri meneillään juhlapäivä: ..."juuri vuoden sinä päivänä, jona Marrasvirran lauantaihin olisi ollut helppo kadottaa Moskovan suuri sirkus."

Kaarna saa etsinnän aikana kuulla, että Aliceen on kokeiltu uutta dementialääkettä, joka palauttaa hoidettavan mieleen vuosia menneisyydestä, jakson kerrallaan. Mutta jotta hoito onnistuisi ja palauttaisi muistot tähän päivään saakka, edelleen mitä ilmeisimmin elossa oleva äiti on löydettävä pian, uuden ruiskeen antamiseksi ja uuden muistijakson palauttamiseksi. Tehtävä on selkeä, muttei ongelmaton.

"Seitsemänkymppisen dementikon sijasta minulla oli vastassa poikaansa etsivä psykologian tohtori, joka oli minua puolta päätä pitempi, monin verroin älykkäämpi ja tällä hetkellä - oman päänsä sisällä - kaksikymmentä vuotta minua nuorempi."

Kaarnan vaimo Minerva oli miehen yllätykseksi käynyt tapaamassa Alicea hoitokodissa. Hän tutkii Itä-Saksaa ja Stasia, ja Alice tunsi noita asioita. Ehkä hän nousi esiin Minervan tutkimuksissa? Vai kiinnostiko hän Minervaa aviomiehen äitinä?

"Voiko toista ihmistä koskaan kunnolla tuntea? ---- Ihmiset voivat tehdä ihmeellisiä asioita, joskus jopa nousta kuolleista, mutta itseämme tai toisiamme emme kykene muuttamaan."

Kaarna tapaa äitinsä tämän eri muistivaiheissa. He keskustelevat tärkeistä asioista, nopeina väläyksinä ruiskeiden välissä. Mies saa silti oppia äidiltään, kuten kuuluukin. Kunhan hän saa vakuutettua äidilleen, ettei tämä elä tässä ajassa. Mutta kumpi lopulta opettaa kumpaa?

"- Nykyhetki on menneisyyttä monimutkaisempi paikka. - Siltä kaikista tuntuu aina."

Tärkeisiin asioihin liittyvät Itä-Saksan Ineksen ja hänen poikansa lisäksi Arvi-jättiläinen, Kirjakadun antikvariaatti, henkilö nimeltä Zaisser sekä Elysia, joka on aina erilainen. Ja myös Miss Marrasvirta, jonka kauniiden kasvojen takaa kurkistaa kuolema. Star Trek. Ja kissat. Varoitus toistuu.

"Emme vastaa kissan katsomisen seurauksista."

Lukija viihtyy iloisen päättömässä mutta oudon loogisessa sekamelskassa, jossa kertoja on yhtä ymmällään.

"Mitä juttuuni tuli, se oli aivan omaa laatuaan. Ei ollut murhaajaa, ei epäiltyjen joukkoa, ei rikollisia motiiveja, ei rikostakaan. Alussa sentään oli ollut ruumis, kuten kunnon dekkarissa, mutta sekin oli herännyt henkiin ja karannut."

Kaarna taisi katsoa kissaa liikaa - mitäs ei uskonut varoituksia! Lukijana olen ällistynyt, niin asetelmasta, tarinasta kuin sen moneen suuntaan rönsyävistä salaisuuksista ja viittauksista, jotka saavat mielikuvituksen hyrräämään. Mutta lopulta kiitollinen, tyytyväinen ja hymyilevä. Dementia ei naurata, mutta todellisuuden rajoista piittaamaton kerronta taittaa taudin pelon mustimman kärjen. Summaan seuraavaan sitaattiin:

"Tarinat ovat lopulta tärkeämpiä kuin tapahtumat. Tarinoilla maailmaa muutetaan."

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä. Atena 2017.

Kenelle: Hulvattomuutta hakeville, maagisen ystäville, muistia miettiville, selittämättömän sietäville.

Muualla: Maaginen jälkimaku, sanoo Leena Lumi, jolla on linkkejä muihin blogiarvioihin.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Kiinnitin kirjaan huomiota heti, kun kuulin siitä esittelyn: omaperäinen aihe ja persoonallinen käsittely houkuttivat myös lukiessa.

"Elämä lisää entropiaa, mutta elämää voi kuitenkin syntyä vain silloin kun entropiaa on aluksi vähän. Maailmankaikkeus sai alkunsa erittäin matalan entropian tilasta; on suuri mysteeri miksi sellainen tila on ollut olemassa."

Harvoin lukee tarinaa köyhästä Bulgariasta meidän juppivuosikymmenellämme, 1980-luvulla, jolloin Lala keksii valokuvaamisen viehätyksen. Ja sen, kuinka ohittaa rautaesirippu, ensin ajoittain, lopulta kokonaan.

"- Jättäessään synnyinmaansa Lala ei lähtenyt niinkään johonkin tiettyyn paikkaan, vaan vain jonnekin parempaan, ja ennen kaikkea hän lähti pois Bulgariasta."

Nyt Lala asuu Lontoossa. Samassa kaupungissa asuu suomalainen fyysikko, Aaro, joka suree kuollutta vaimoaan.

"- Rakkaus on valoa, Aaro ajatteli, ja jos fotonin energia lähestyy nollaa, sen aallonpituus kasvaa niin suureksi, ettei se mahdu Linnunrataan sisälle: valo hidastuu niin, että yksi aallonpituus vie lopulta pidempään kuin alkuräjähdyksestä tähän hetkeen on kestänyt."

Aaron valo hidastui, pysähtui. Siitä tuli pohjasuru, jonka Lala puolestaan oppi tuntemaan 17-vuotiaana. Kirjeenvaihto näiden kahden välillä luo outoa energiaa.

"Kun jokin järjestelmä sattuu liikkumaan samassa tahdissa tai taajuudessa kuin toinen, aivan eri järjestelmä, voi energia siirtyä kokonaisuudessaan yhdestä järjestelmästä toiseen. Kyse on resonanssista."

Yhdistävää tekijää näiden kahden henkilön ei ole havaittavissa, vain kirjeet. Romanssista perinteisestä mielessä ei ole kyse. Lalalla on omat ystävänsä, Aarolla muistot vaimosta valonsäteinä, joita hän ei koskaan saanut kiinni.

"Luonnossa kaikki kuviteltavissa olevat konfiguraatiot ovat mahdollisia ja sallittuja."

Pidin: erikoisuudessaan virkistävä, kaunistekstinen kirja, joka ei kuitenkaan ole liian erikoinen tai vaikea. Yllättävän monia asioita alle kahteensataan sivuun mahtuu, Porttipahdan tekoaltaasta seksintarpeen kautta herkullisiin sivuhenkilöihin saakka, joten tarttumapintaa löytyy laajasti monenlaisille lukijoille.

Viehättävä, kiehtova ja runonkaltainen kuulas tarina, jossa lukijan pää menee hurmaavasti pyörälle käsitteistä - alkuräjähdys, avaruuden kaarevuus - ja lauseista, jotka mietityttävät tai jotka voisi liimata sellaisinaan sitaateiksi seinille. Kaikessa värisevyydessään tarinalla on kuitenkin jykevä tausta, kokonainen maailmankaikkeus. Vaikka sekin on jotain, mitä emme saa kiinni.

"Mitä syvemmälle aineen maailmaan tunkeudumme, sitä enemmän se pakenee otteestamme."

Kenelle: Omaperäisiä romaaneja kaipaileville, runollisen kielen ystäville, fysiikasta lumoutuville, maailmankaikkeutta ihmetteleville.

Muualla: Eleganttia ja hallittua, sanoo Kirjaluotsi. 

Katriina Ranne: Miten valo putoaa. Gummerus 2017.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Arvonnan voittajat - Turun kirjamessuliput ja kirjoja!

Arvonta päättyi kaksi tuntia sitten: osallistujia oli 36, ja oli hauska seurata toiveiden jakautumista kolmen erilaisen kirjan välillä! Vaikkei tämä ollut ollenkaan arvonnan tarkoitus, vaan tuli yllätysbonuksena, jonka tajusin vastauksia lukiessani. Suuri kiitos kaikille osallistuneille!

Kiitettävän tasapuolisesti toiveet jakautuivat: Kati Tervon Iltalaulajaa toivoi 12 osallistujaa, Asko Sahlbergin Amandan maailmat sai 8 toivetta ja Marko Kilven Undertaker eniten, 13 toivetta! Loput kolme osallistujaa eivät osanneet tai halunneet nimetä haluamaansa kirjaa.

Virallinen vaihe suoritettiin perinteisesti lippahattuarvontana, perinteisesti onnettarena mieheni. (Satunnaisgeneraattoreihin en näin tärkeissä ja henkilökohtaisissa asioissa vielä turvaudu.)

Turun kirjamessujen päiväliput 2 kpl voitti Päivi (joka saa myös pienen mutta kivan kirjallisen yllätyspalkinnon).
Kati Tervon Iltalaulaja-kirjan voitti Maaria.
Asko Sahlbergin Amandan maailmat -kirjan voitti Tanja.
Marko Kilven Undertakerin saa Henna.

Onnea voittajille - ilmoitelkaa minulle osoitteenne, niin laitan postia tulemaan. Nähdään Turussa! Tai tavataan muuten vain blogin kautta.

Sain muuten osallistujalta hyvän lisävinkin messuohjelmaan lauantaille: klo 16 Anssi Kela on auditoriossa haastateltavana kirjasta Jean Ramsay & Kalle Björklid: Anssi Kela kosketusetäisyydellä. Kyllä, tämäkin kiinnostaisi!

Nyt alkaa messukuume pikku hiljaa kohota... Katso juttu alustavasta tärppiaikataulustani.



sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle

Tutkimusretki! Alaska! Jos nuo kaksi sanaa kiinnostavat, ei voi olla tarttumatta Eowyn Iveyn uuteen kirjaan, sillä niistä juuri on kysymys. Tutkimusretki alkoi 1885, kun everstiluutnanti Allen Forrester joutuu tai pääsee Washingtonin territorion komennukselle kartoittamaan tutkimatonta Alaskan mannerta. Amerikkalaisia kiinnostaa, löytyykö sieltä rikkauksia. Kultaa? Timantteja?

Tarinaa kehystää nykyaika, jossa Allenin veljen lapsenlapsi Walter Forrester ja Alaskan Alpinen museon kuraattori Joshua Sloan käyvät kirjeenvaihtoa. Walter tarjoaa isosetänsä Allenin kirjeet ja päiväkirjat museolle, jossa vastaanottaja lumoutuu. Josh on itse alkuperäisasukas ja ymmärtää lahjoituksen arvon.

"Mistä voimme saada tietoa Alaskan ihmisistä, siitä, miten he elivät, palvoivat jumaliaan, pukeutuivat ja puhuivat joskus miesmuistia varhaisempana aikana?"

Walter on jo iäkäs, Josh nuorempi: on hienoa seurata heidän ystävystymistään. Mutta kirjan pääaihe on kuitenkin Walterin isosetä Allenin tutkimusretki, joka on juuri niin rankka tai vielä rankempi kuin voimme kuvitella. Epäluotettavat kartat ja oppaat, hyinen sää, olemattomat varusteet ja ruokavarat, vihamieliset alkuasukkaat ja pedot, oudot yliluonnollista hipovat ilmiöt... Vastapainonaan henkeäsalpaavat maisemat, jäävuoret, arat kasvit, eläimet ja alkuasukkaat, joita kukaan valkoihoinen ei ollut aiemmin nähnyt. Luonnon lait ovat toiset kuin totutut, nälkä jatkuva seuralainen.

Kirja seuraa Allenin päiväkirjoja ja kirjeitä sekä morsiamen Sophien kanssa käytyä kirjeenvaihtoa. Sophien piti lähteä mukaan, mutta toisin kävi, hyvästä syystä. Fiksu nainen keksii tekemistä odotellessaan: hän kiinnostuu valokuvauksesta, joka tuolloin on uusi keksintö. Kuvan ottaminen lasilevylle on työlästä, mutta innostavaa, ja Sophie opettelee, vähän kerrallaan. Erityisesti hän kiinnostuu linnuista ja niiden pesistä. Kuvat leviävät lopulta lehdistöön saakka.

"- Se nainen ottaa valokuvia. - Everstin vaimoko? Ei näytä minusta kovinkaan kiinnostavalta, pelkkiä oksia ja puita. Kuka hän muuten on?"

"Kolme levyä tänään. Hillitsen itseäni, sillä en vieläkään ole varma, mitkä kellonajat ja sääolot ovat parhaat."

Tarinassa on myös kolmas, nimetön kertoja: se saa selityksensä, mutta kaunokieliset muistiinpanot enemmän hämmentävät kuin ihastuttavat tai jatkavat tarinaa.

"Mitä jos voisin kuulla noiden laukausten kajahtelujen takaa taivaan äänen? Sähkövirran hurinan värillisen lasin läpi? Ukkosen värinän teräksen läpi. Parahtaisivatko enkelit?" 

Niin että mitä? Tästä osasta kirjaa olisin ilomielin luopunut. Allenin ja Sophien sekä Waltin ja Joshin tarinat riittäisivät mainiosti.

Kirjan idea ja tarina ovat hienoja. Ne tuovat esiin mantereen erityispiirteitä, historiaa ja luontoa, ja alkuperäiskansan oloja ennen ja nyt. Kirjailija kertoo saaneensa inspiraation vastaavasta, todellisesta tutkimusretkestä, mutta faktakuvaus tämä ei ole. Saman kirjailijan Lumilapsi on ihastuttava, maaginen ja surullinen. Tässä kirjassa samat adjektiivit ovat läsnä, mutta pienemmällä volyymillä. Kirja leviää liikaa: terävin, koskettavin kärki jää puuttumaan, vaikka suurella mielenkiinnolla tutkimusretkestä ja Alaskan kartoituksesta luen, luulen jopa oppineeni jotain.

Kenelle: Seikkailujen ja tutkimusretkien ahmijoille, Alaskan ystäville, historiahulluille, valokuvauksen kehityksestä kiinnostuneille, satumaisuutta sietäville.

Muualla: Huikea seikkailukirja, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässä ja nostaa kirjasta esiin monta kiinnostavaa teemaa.

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle. Bazar 2017. Kannen suunnittelu Susanna Appel. Suomennos Marja Helanen.

torstai 28. syyskuuta 2017

Kansallisteatteri: Kangastus 38




Nyt on lupa odottaa suuria: Kangastus 38 on kirja, joka iski ilmestyessään lujaa, ja uudestaan, kun sen äskettäin kertasin. Kjell Westön kerronta kiehtoo aina, ja kertauslukemisella huomasin hätkähtäen saman, jota on mediassa hoettu: tarinan ajankohtaisuus on suorastaan pelottavaa. Olen aina uskonut, että parhailla taiteilijoilla on jokin outo molekyyli tai ihmiskunnalle toistaiseksi tuntematon aisti, jolla he kurkottavat tulevaan. Jälleen kerran se osoittautuu todeksi.

Miten kirja taipuu näyttämölle? Upeasti, voin sanoa. Ja tarkasti kirjaa seuraavasti, onneksi. Miksi keksiä hienoja oivalluksia uudestaan? Paitsi näytelmän keinoin: Rouva Wiik, Matilda ja Milja-neiti ovat tarinassa yksi henkilö, mutta lavalla on kolme naista, joiden yhteispeli toimii saumattomasti. Kun yksi lopettaa, toinen on jo aloittanut. Kullekin annetaan silti tilaa vuorollaan, kunnioittavasti. Läheisyys hahmojen välillä on käsinkosketeltava. Ja miksi ei olisi: ovathan he yksi ja sama henkilö.

Helsingin Kasarmitorin laidalla vuonna 1938 elän pätevän rouva Wiikin vierellä toimistoelämää, hoidan tuomari Thunen kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita, käyn ostoksilla tuomarin ystäviensä kanssa pitämää Keskiviikko-kerhoa varten: juustoja, keksejä, viskiä ja muuta, jolla herrat viihtyvät pitkän illan. Ostokseni painavat, eikä edes kohtelias ja kiltti Thune sitä huomaa, mutta se on pienin murheistani, kun astun kantamuksineni sisään ja kuulen keskustelijoiden äänet.


Kapteeni! Hän on yksi Thunen ystävistä! Ääni syöksee minut menneeseen, jonka olen päättänyt unohtaa. Halunnut unohtaa, tehnyt paljon työtä sen unohtamiseksi. Luulin onnistuneeni siinä hyvin. Ja olenkin!

Mutta menneisyyttä ei voi paeta - vai voiko? Onko se yhtä määräävä ja pysyvä kun sukutausta? Siitä kärsii Thunen ystävä Jogi: ei kannata olla taiteellisesti lahjakas juutalainen 1930-luvun lopulla. Ystävysten kommentit Saksan poliitikasta ja ylipäänsä politiikasta kylmäävät. Miten helposti menemme kovimmin huutavien mukaan? Mitä lopulta merkitsee se, että on oltu lapsuudenystäviä?


Thunen hahmo Westölle tyypillinen: sama mies esiintyy eri iässä ja eri persoonana kaikessa hänen kirjoittamassaan. Kiltti, viehättävä, älykäs, kohtelias, sivistynyt ja taiteellisesti/ammatillisesti lahjakas mies, jonka suhde naisiin on hämmentynyt - vaikka hän naisia viehättääkin - ja jonka elämään vaikuttavat suuresti lapsuudenystävät. Joista vähintään yksi osoittautuu aikuisena erilaiseksi kuin on luultu.

Samoin Westön tuotannossa toistuu vahvan ja itsenäisen naisen hahmo: tässä se on sivuosassa, mutta silti merkitsevä: Thunen entinen vaimo Gabi, josta emme näe vilaustakaan, mutta saamme hyvän käsityksen. Häpeämätön leidi, joka kirjoittaa aistillisen romaanin, josta ex-mies saa kuulla kuittailua. Gabi on mennyt yksiin erään Thunen lapsuudenystävän ja keskiviikkokerholaisen kanssa, josta aiheutuu luonnollisesti mietityttäviä tilanteita miehen seuraelämässä.

Mutta olennaisimpaan mennäkseni. Sydäntäni särkee rouva Wiikin, Matildan ja Milja-neidin puolesta. Kenen on tuo ääni, jonka rouva Wiik kuulee ja joka tuo pintaan huolella haudatut, unohtuakseen paljon työtä vaatineet muistot? Tätä katsoja saa arvailla viime minuuteille saakka, ja se tekee esityksestä piinaavan jännittävän.

Hieman särkyä myös Thunen puolesta, vaikka hänen edellytyksensä selvitä ovat aivan toisella tasolla. Hänen ei tarvitse särkyä, sillä hän elää kuplassa, kuten nykyisin sanotaan. Ehkä hän tajuaa sen, jotenkin? Kyyneleet kertovat sen - kun kupla rikkoutuu, on kyse enemmästä kuin yhden ihmisen kohtalosta.

Esityksen intensiteetti on vertaansa vailla. Tuskin edes hengitin tiiviimpinä hetkinä. Lavastus on oivallinen, tehokeinot videoineen vanhasta Helsingistä ja maisemista osuvia kuin ydinkärjet. Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Seuralaiseni itki, minä vaivuin sanattomuuteen.

Naispääosan kolme esittäjää ansaitsevat kumarrukset ja kiitokset: etenkin Cécile Orblin, joka hurmaa katsojan rouva Wiikin roolissa täysin. Timo Tuominen Thunena on vakuuttava ja nappivalinta rooliinsa. Jos jostain haluaisi mainita, ehkä Milja-neidin synkkä puoli olisi saanut näkyä myös hahmossa enemmän - toisaalta ymmärrän valinnan hyvin: olihan nainen vain nuori viaton tyttö, kun paha tapahtui.

Näytelmä parhaimmillaan: herättää ajatuksia nykyajasta ja menneestä ja niiden yhteen nivoutumisesta. Ihmisestä - millaisia olemme, vuosiluvusta huolimatta. Mitkä voimat meitä ohjaavat, mitkä kantavat ja mitkä rikkovat. Miten reagoimme ääritilanteissa. Jos tämä ei ole tärkeää, mikä sitten? Kirjan lukeneena vaikutuin, mutta löysin tarinaan lisäsävyjä näytelmästä. Parasta oivallusta: tätä ja tuota en ollutkaan miettinyt aiemmin! Kirjaa lukematon seuralaiseni oli täysin myyty, eli tarinaa ei tarvitse tuntea etukäteen, vaikka tietysti aina lukemista suositan. Sen voi tehdä myös jälkeenpäin, jos lava tekee vaikutuksen. Ja tämä tekee.

Jos saisin toivoa, teatteri olisi aina tällaista. Montaa kenkää saa sovitella, ennen kuin se oikea löytyy. Tämä istuu täydellisesti. Kiitos.

Kansallisteatteri: Kangastus 38. Kjell Westön kirjaan pohjautuva näytelmä, dramatisointi Michael Baran yhteistyösssä ohjaajan Mikaela Hasánin kanssa. Suomennos Liisa Ryömä.

Rooleissa: Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen.

Lavastus Katri Rentto
Puvut Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki Markus Fagerudd
Valot Ville Toikka
Äänet Esa Mattila
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Naamiointi Laura Sgureva

Kuvat: Kansallisteatteri. 

Kenelle:
Elämyksellisen teatterin ystäville, historian ja nykyisyyden yhdistäjille, vaikuttavuutta hakeville. 

Muualla: Kangastus 38 blogissa kirjana. Vangitseva, noir-henkinen dramatisointi, kertoo ESS niukasti, mutta oikein. "Harvinaisen onnistunut". 

Sain medialipun Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.



tiistai 26. syyskuuta 2017

Voita liput Turun kirjamessuille tai uutuuskirja!

Turun kirjamessut ovat tuota pikaa, pe 6. - su 8.10.  Noloa todeta, etten ole ikinä tapahtumassa vieraillut. Syksy on niin kiireistä aikaa kirjanlukijalle, mukamas. Mutta tänä vuonna paikkaan ja puhdistan tuon häpeätahran!

Pelkkää hyvää olen aiempien vuosien vierailta kuullut. Mukavan intiimi ja hallittavan kokoinen tila, ystävällinen vieraiden vastaanotto. Ainakin ohjelma vaikuttaa lupaavan monipuoliselta.  Olen tehnyt itselleni tärppiaikataulun: kokemuksesta tiedän, ettei messuille kannata ilman sellaista mennä, muuten tarjonta sekoittaa pään etkä loppujen lopuksi ehdi nähdä juuri mitään. Pari must see -juttua, lopuista voi joustaa tilanteen mukaan!

Olen messuilla pe - la. Perjantaini (onpa outo sana!) aloittaa klo 11 (jos en bussimatkalta ehdi kuulemaan Katja Jalkasen klo 10.20 haastattelemaa Maarit Leskelä-Kärkeä siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa toisen elämästä) klassikkokeskustelu, jota ei tarvinne enempää avata. WSOY julkaisee uusia painoksia klassikoista, joita joka lukija himoitsee omaksi tai ainakin luettavaksi.

Sen jälkeen klo 12 Sinikka Vuola kertoo eroottisista runoista, mikä houkuttaa kovasti; tiedän tekijän mainioksi esiintyjäksi ja kiitetyksi runoilijaksi, jonka Olet täyttänyt ruumiini tulella -antologia kiehtoo jo nimellään, vaikken ole lukenutkaan sitä vielä. Heti sen perään, klo 12.20, keskustellaan miehen roolista kirjallisuudessa: tämäkin kiinnostaisi kovasti, onhan siellä monta tutun kirjan kirjoittajaa paikalla. Ehtiiköhän paikkaa vaihtaa auditoriosta Kallakseen nanosekunnissa?

Klo 13 messut avataan virallisesti - Tommi Kinnunen ja Salla Simukka - ja 13.50 esiintyy Anni Kytömäki, tämän vuoden (ja useammankin?) ehkä upeimman kirjan tekijä. Nämä ovat must-see-luokkaa.

Klo 14 kiinnostaisi kuulla kirosanojen kääntämisen ongelmakohdista. Ja klo 14.20 kertoo Teemu Keskisarja Aleksis Kivestä. Taas siirtyminen teleportaalisesti, mutta toisaalta, jos tila ei ole iso, ehkä se onnistuu lihallisessa fyysisyydessäkin? Klo 15 puhutaan suomalaisista kirjankansista, sekin olisi hauska kuulla. Ja klo 16 mietintää siitä, kannattaako perustaa blogi vai kirjoittaa tietokirja, vai molemmat.

Lauantaina klo 11 Ylen Seppo Puttonen kertoo, millainen matka on ollut Kirjojen Suomi, jossa minäkin olen saanut olla mukana, bloggarikollegoideni kanssa. Hieno ja antoisa matka, vaikka välillä raskas. Vuosi on pitkä aika, ja siinä ehtii tapahtua monenlaista. 

Sitä ennen klo 10.30 kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteesta kertovat Selja Ahava ja Gummeruksen Saija Pulli, uteliaana haluaisin kuulla senkin, jos ehdin paikalle (herätä) ajoissa. Klo 11.20 historiallisten dekkarien maailmoista kertovat Virpi Hämeen-Anttila, Timo Saarto ja Terttu Autere. Tämä herättää kiinnostuksen lisäksi ison kysymyksen: missä ihmeessä on Jyrki Heino? Miksei täällä?

La klo 13.40: aika ylittämätön puheenvuoro, Juha Hurme. Nyljetyt ajatukset ja muut miehen teokset ovat vielä tuoreessa muistissa. Mutta valinnan vaikeus; klo 13.30 alkaa keskustelu Sata vuotta fiktiota suomalaisuudesta, jossa ovat mukana Antti Tuuri, Sirpa Kähkönen ja Venla Hiidensalo. Eihän tätäkään voi missata!

Lisäksi kiinnostaisivat esitykset Hanna-Riitta Schrekin kirjasta Minä maalaan kuin jumala!, lapsia ja isovanhempia houkuttava keskustelu, jossa paikalla mm. Pirkko Saisio, ja tuokio suomalaisesta kirjallisuudesta maailmalla, jossa mukana Paula Havaste, Petri Tamminen ja J.S. Meresmaa. Kustannusalan murroksesta olisi myös kiintoisa kuulla.

Tärppilistauksia ovat tehneet myös Tuijata (runsaudenpulaa ja runoja, sanoo hän) ja Kirsin Book Club. jolla myös on kattava ohjelmaesittely - mistä löysivätkään aivan muita tärppejä kuin minä!

- - - - - - -

Voita liput itselle ja kaverille (2 kpl päivälippuja) Turun kirjamessuille kommentoimalla alle. Lisäksi arvon kolme tämän vuoden uutuuskirjaa, joiden tekijöistä Turussa taitaa olla paikalla vain Kati Tervo, mutta muutkin kirjat kannattaa lukea. Asko Sahlberg on suuri suosikkini kaikissa genreissä, Marko Kilpi iskee komeasti dekkarinnälkään. Arvottavat kirjat ovat:

Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Kati Tervo: Iltalaulaja
Marko Kilpi: Undertaker

Laita kommenttiin, minkä kirjan toivoisit. Kaikki kommentoijat osallistuvat lippuarvontaan. Arvonta päättyy 2.10. klo 18, jolloin arvon voittajat. Jos tsägä käy, voitat sekä liput että kirjan! Onnea matkaan ja nähdään Turussa!





sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitre on yksi vakuuttavimmista tarinankertojista, joita tiedän. Ehkä jopa kaikista koukuttavin. Hän kirjoittaa niin painavasti mutta helposti luettavasti, tarkasti mutta sujuvasti, vakavasti mutta viihdyttävästi, että tarinat kiusaavat lukijan mieltä niin kauan kuin viimeisenkin sivun on saanut käännettyä, ja senkin jälkeen.

Uutuuskirja Silmukkaan en olisi ehkä aivan niin innolla tarttunut, jos olisin tiennyt ennalta rankan aiheen: lapsen surmasta puhutaan. Päähenkilö Antoine on tarinan alussa 12-vuotias, kuollut Rémi-poika kuuden vanha. Mutta Lemaitren tapaan koukku on tiukka ja kierrokset vain kasvavat tarinan edetessä. Rémin katoaminen järkyttää pientä ranskalaista kylää, jonka sosiaalisia suhteita ja asukkaita kirjailija kuvaa taitavasti.

Antoine elää kahden äitinsä kanssa, mutta on silti täysin yksin hirvittävän, surmaa koskevan salaisuutensa vuoksi. Lapsen ajatusmaailmaa voi seurata ja ymmärtääkin, vaikka lukiessa myös hyvin muistaa, että kyseessä on fiktio, jonka ei ole tarkoituskaan olla tositarinamainen. Psykologinen ote on vahva, ja siinä Lemaitre on mestari. Suomennettu nimi vihjaa tarinan rakenteeseen: silmukalla on taipumus kiertyä jonkun ympärille ja kiristyä...

Kirjailija tuo mukaan myös hirmumyrskyt, jotka ovat nyt ikävän ajankohtaisia. Tämä osuus jäi minusta hieman irralliseksi juonen kannalta, mutta kieltämättä ravistaa tehokkaasti lukijaa ja maustaa tarinan kulkua. Juonesta en uskalla enempää puhua, sillä eteneminen perustuu odottamattomiin käänteisiin, jotka myös ovat kirjailijan vahvaa aluetta. Koskaan ei voi ennakoida, mitä hänen kirjoissaan seuraavaksi tapahtuu!

Kaikesta ihailustani huolimatta en voi välttää ajatusta siitä, että tämä ja edellinen tilaustyönä tehty Rosie ovat jonkinlaisia välitöitä, vaikka faneille tietysti pakollista luettavaa. Tiedämme Lemaitren kirjoittavan parhaillaan jatkoa upealle Näkemiin taivaassa -romaanille. Sitä odotellessa!

Enemmän Lemaitren kirjoista aiemmissa bloggauksissa, jotka löytyvät nimihaulla tai tästä. Ihan pian blogissa muuten myös ajankohtainen kirjamessulippu- ja kirja-arvonta!

Kenelle: Tarinannälkäisille, psykologisten dekkarien ystäville, taidokasta tekstiä ihaileville.

Pierre Lemaitre: Silmukka. (Trois jours et une vie) Minerva 2017. Suomennos Susanna Hirvikorpi. Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy.


perjantai 22. syyskuuta 2017

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja

Kokkauskirjat eivät ole lempilukemistoani, mutta taas huomasin sellaista selailevani. Näitä reseptejä en kyllä ole kokeillut; toimitusjohtajan tai taiteilijan lihaa on huonosti saatavissa hyvinvarustetuissakaan myymälöissä.

Oskari Patamäki kirjoittaa otsikonmukaista humoristista keittokirjaa, jossa hän kuvaa eri (ihmis)lihalajien ominaisuuksia ja antaa ohjeita niin lihan kuin elimien oikeaan valmistukseen ja tarjoiluun. Esimerkiksi korvanlehtiä hän suosittaa monikäyttöiseksi lisukkeeksi, aivoja suorastaan ylistää.

"Koska aivot ovat täyttävä ja ravintorikas raaka-aine, on syytä kiinnittää huomiota annoskokoihin. Hyvä muistisääntö on, että aivoja tarjotaan aina puolet siitä määrästä, mitä tarjottaisiin perunoita."

Mistä ihmeestä Oskari moisen keittokirja-idean mahtoi keksiä? Ruoka on hänen juttunsa: jo pienenä äiti huomasi pojan maagiset kyvyt hajujen ja makujen tunnistamisessa ja kuvailussa. Aikuisena Oskari tekee tekstejä harrastuksekseen ja työkseen, kirjoittaa ruokajuttuja ja työskentelee mainostoimistossa. Lääkärin määräyksestä etänä, koska mies ei juuri siedä ihmisiä, paitsi oikein maustettuina.

"Alituinen tarinoiden rakentaminen kuormittaa aivojasi ja saa sinut hermostumaan ihmisten keskellä. Toimistossa altistus on liian säännöllistä, se ei ole sinulle terveellistä."

Kun uusi isotteleva pomo vaatii tulosten sijaan läsnäoloa - kuten tietyn pomokoulukunnan edustajat tapaavat tehdä - mies suunnittelee kostoa.

Ja tämä on vasta alkua: yliälykkään veljensä Markuksen kanssa Oskari ryhtyy myös toiseen kostopuuhaan, kun veli saa selville ikäviä salaisuuksia tunnetun poliitikon taustoista.

Oskari kertoo myös siitä, miten naissuhteet maittavat pinttyneelle poikamiehelle. Voisiko Rea, Kansallismuseon näyttelynvalvoja, olla se oikea? Anjoviksen, kapriksen ja mustapippurin kera?

"Kiintyminen oli aina virhe. Kaikesta oli lopulta luovuttava, ennemmin tai myöhemmin."

Hulvaton pakinamainen kirja kurottelee dekkariin, ainakin parodiana sellaiselle, kokkausbuumi-parodioinnin lisäksi. Vai mitä sanoisitte päättömän tarinan lomaan heitetyistä tehokeinoista, kuten mitä hurjimpien surmausmenetelmien kehittelystä, tai aforistisista lauseista, joista tulevat mieleen perinteiset piinkovat rikosetsivät tai seriffit.

"Kun roikkuu hirressä, ei voi kovin kauaa miettiä parasta tapaa päästä köydestä eroon."


Hilpeiden hirveyksien ohella tarinassa siis on juoni, vaikkei se tihenekään kuin kermakastike, vaan tyytyy veijarina tukemaan teksti-iloittelua. Monenlaisista aineksista koostettu soppa porisee ja kuplii mukavasti! Sopii luettavaksi erityisen hyvin tilanteessa, jolloin olet lopen kyllästynyt esimieheen, hankalaan naapuriin tai kehen tahansa ihmislajin edustajaan.

Oskariin verrattuna kehnoilla aisteillani olen havaitsevinani kirjassa myös ironian makeankirpeää sivumakua niin toimistoelämästä kuin tekstityöläisen työstä. Eikös tämä soveltaen päde joka ammatissa?

"Usein paras kokki on juuri se, joka tekee hiukan huonommistakin aineksista erinomaista ruokaa."

Kenelle: Mustan huumorin ystäville. Kostoa hautoville. Maailman proteiinipulan ratkaisijoille.

Muualla: Kirjakko ruispellossa toteaa kirjan sopivan hulluun mielentilaan, joka huutaa pirullista luettavaa.

Muita kirjailijan teoksia: Kuinka sydän pysäytetään. Rasputin. Koosteessa Luciferin oppipojat. Hänen dekkarituotantoonsa tutustuminen on minulla vielä kesken. Ja onhan hän kirjoittanut lasten ja nuorten kirjojakin ja novelleja ja tietokirjan ja mitä kaikkea mahtaakaan olla, mistä en tiedä. Anttituurimaista tuotteliaisuutta tässä aletaan tavoitella!

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja. Like 2017.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti


Kansallisteatteri halusi juhlistaa Suomen merkkivuotta ja tilasi satavuotisjuhlanäytelmän henkilöltä, jonka Mika Myllyaho arveli pystyvän vaativaan tehtävään. Pirkko Saisio otti tehtävän vastaan hieman kauhistuneena kunniasta (iso näyttämö! juhlanäytelmä!), mutta otettuna ja innostuneena, hän kertoi keväällä bloggariklubilla, ja kirjoitti näytelmän, jossa totisesti (mutta vähemmän totisesti) on iso pala Suomen tarinaa, Kalevalasta kuplaan, punavihreään sellaiseen, saakka.

Nimensä mukaisesti tarina seuraa Topeliuksen satua, tai oikeastaan jatkaa sitä: tähti vilkkuu koivun oksan alla, kutittaa puuta olkapäästä. Myyttinen metsä on tarinan kantava voima, kuten suomalaisuuteen kuuluu, ja hurmaa katsojan: puhuvien puiden ääni, liike, värit ja valot lumoavat!

Puiden alla kohtaavat ihmisparat ja muut elävät. Siepatut lapset löysivät sadussa kotitorppansa tähden ja koivun avulla, mutta nykyisin torppa on kesäviikonloppujen viettopaikka, jonne sisarukset kutsuvat ystäviä juhlimaan. Sisaruksina näemme hieman yllättävästi vanhempaa sukupolvea: veli Kristoffer on Jukka Puotila, sisko Hagar Tiina Weckström. Puotilan suoritus on aina yhtä varma ja taidokas. Hän ei näyttele, vaan on tarinansa henkilö. Tarina ei ole kronologinen, vaan vie katsojan läpi Suomen historian vahvasti nykyaikaan peilaten.


Köyhä ja kurja suomalaisuuden alkuaika tulee selväksi torpan tapahtumien myötä, ja sodat, Linna-viittauksineen. Saadaan tuta, miten ja millaisessa ilmapiirissä meidät on kasvatettu! Ruotsalaisuuden kausi on riemastuttava - totta kai ilon kautta, kun ruotsalaisuudesta on kyse. Kun ruotsalaiset vaativat alamaisiltaan osallistumista sotavarusteluun, muistutetaan myös saamapuolesta. "Mitä se nyt on yksi häst tai yksi lapsi någon gång, vastineeksi saatte yliopistot ja sivistystä!" Riku Nieminen tekee ruotsalaisen upseerin hahmon hykerryttävästi, oikein painotuksin ja huumorilla, joka upposi myös nuoreen teatteriseuralaiseeni.

Venäläisyys ei ole niin yksiselitteistä. Näytelmää voisi kuvata yhdellä sanalla hyvin saisiomaiseksi, joten Leninin iso osuus ei ole yllätys. Ja isolla tarkoitan sekä henkistä että fyysistä kokoa. Kuollutta painoa kantamaan tarvitaan aika monta suomalaista! Ja pää, se on vaikein hävittää. Vähän kauhistutti, mutta enemmän nauratti.

Nykyajan viikonloppuna torpassa pohditaan niin sisaruus- kuin muitakin suhteita ja vietetään aikaa yhdessä kännyköitä tuijottamalla. Siinä ei ole paljon yllättävää, mutta hienosti esiin tulevat isot kysymykset, jotka nykyisyyttämme muokkaavat, kuten ilmastonmuutos, luonnon tila, pakolaiskysymys ja yllättävät poliittiset päätökset. Thaimaalainen kotiapulainen, erottamaton perheen osa Lee hoitaa kotityöt ja arjen sujuvuuden, muiden pohtiessa syntyjä syviä (kuten sitä, milloin ravut ovat valmiit syötäväksi). Myös Ann-Lee (Elsa Saisio) opettelee suomalaisuutta, asiaankuuluvin nöyrin ilmein, peilinä omahyväiselle käytöksellemme.

Erityisesti odotin tulevaisuusosuutta - kun mennyt ja nykyisyys oli käsitelty - ja muutos tapahtuukin, tummempaan. Lee ei ole enää perheenjäsen, kun tiukka paikka tulee, kun rajoja siirrellään ja muureja rakennetaan. Jääkarhu joutuu tyytymään innostukseen pienestä jääkimpaleesta, sisaruksille rakkain puu kaadetaan. Mihin ihmiset joutuvat? Viimeiselle lautalle?


Ratkaisu jää viitteelliseksi: tulkitsin sen ihmiskunnan katoamiseksi, mutta tulevan voi nähdä myös toisin. Jo puut kertoivat, että tyttöjä ja poikia syntyy, kasvaa, kuolee, ja tämä kaikki toistuu. Tiesivätkö ne? Nuorta seuralaistani ärsytti loppuosan viitteellisyys. Hän olisi kaivannut tarinaan selkeän lopun ja ratkaisun. Mutta entä jos sellaista ei pysty edes aikuinen kertomaan? Entä jos hämmennyksen tila on juuri se, missä ollaan? Pointti, sanoi nuori seuralainen.

Kokonaisuus on moninainen: on sekä häikäisevää esitystä ja wau-efektejä, naurua (usein meille itsellemme) että kohtia, jotka tuntuvat tavallisuudella alleviivatuilta, etenkin sisarusten välisessä dialogissa. Vaikka olen sanojen ystävä, niitä oli kovin paljon! Vaikutelmat ja tunnelmat syntyisivät vähemmälläkin tekstillä? Satavuotisjuhlanäytelmän paikan Koivu ja tähti lunastaa komeasti, vaikka Lenin-osuus painottuu ja joitakin tärkeitä osia jää puuttumaan, mutta valintaa on tehtävä. Tämä on yksi näkemys suomalaisuudesta. Joku muu olisi kirjoittanut sen toisin. Saision kunnianhimoinen ja huumorilla ryyditetty tarina on fiksu veto. Liika juhlavuus ja ryppyotsaisuus olisi tylsää.

Teatterin mainosteksteissä muuten sanotaan, että "kaikki tunnemme Koivu ja tähti -tarinan": ei pidä paikkansa. En edes minä, 60-luvulla syntynyt, muistanut sitä googlaamatta; ei sitä enää kouluissa luettu minun aikoinani, saati vuosituhannen vaihteessa syntynyt seuralaiseni. Ehkä maininta viittaa vanhempiin ikäluokkiin parhaana näytelmän kohderyhmänä, mutta en rajaisi esityksen suositusta vain heille. Googlaten selvisi sekin, että Topeliuksen suvussa on oikeasti tapahtunut lasten sieppaus Venäjälle, mistä inspiraatio satuun on syntynyt.

Puina loistavat Riku Nieminen, Karin Pacius ja Heikki Pitkänen, jotka muiden näyttelijöiden tavoin esittivät useita rooleja. Kiitos etenkin heille ja Jukka Puotilalle, jotka nousivat kirkkaimpina tähtinä esiin taitavasta tekijäjoukosta. Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nautin aina suuresti loisteliaasta ympäristöstä ja tekniikasta, jonka tilat nykyisin mahdollistavat, ja etenkin siitä, että sitä osataan hyödyntää. Vieläkin ihmettelen puhuvia puita: kertaakaan en huomanut niiden tuloa, mutta jälleen ne olivat siinä, hätkähdyttävinä.


Kenelle: Peruslaadukkaan teatterin ystäville, Suomen tilasta ennen, nyt ja tulevaisuudessa kiinnostuneille, teatteritekniikan mahdollisuuksista innostuville.

Muualla: Myös Mannilainen oli ensi-illassa. Ja Henna. Ja Tuijata. Ja muita.

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti. Ensi-ilta 13.9.2017. Käsikirjoitus Pirkko Saisio, ohjaus Laura Jäntti. Lavastus Kati Lukka, puvustus Tarja Simone, musiikki Markus Fageruud, valot Morten Reinan, äänet Raine Ahonen ja Esko Mattila, naamiointi Jari Kettunen.

Kuvat: Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Sain ensi-iltalipun Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.