tiistai 22. elokuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ääristä ääriin mennään Kallandin esikoiskirjassa: huippulahjakkuuksista mitäänsanomattomuuteen, välien
rikkoutumisesta yllättävään yhteyteen, läheisyydestä katoamiseen, helvettiin tuomittuihin ja taivaaseen pelastettuihin.

Markus on helsinkiläisen jehovalaisperheen poika, ja hänen pikkusiskonsa Ellen huippulahjakas viulisti. Molemmat tekevät määrätietoista uraa: Markus kohoaa uskonlahkon organisaatiossa organisaation huipulle New Yorkissa, Ellen hätkäyttää taidoillaan kansainvälisiä musiikkipiirejä ja The Guardian -lehden musiikkikriitikkoa. Markuksella on myös kaksoissisar Carola, jonka kanssa hän on luonnollisesti läheinen. Perheen kuopus Sofia jää nuorimpana sisaruksilleen kaukaisimmaksi, keskittyy aikuisena perheen rakentamiseen, mikä eroaa muista. Markus kertoo:

"Elin rakastavassa yhteisössä, vanhempieni ja kolmen siskoni kanssa. Tiesin olevani turvassa, tiesin että meillä on totuus, tiesin kuuluvani suureen joukkoon, valittuun kansaan, ettemme olleet osa tätä maailmaa. Minulla oli käynyt tuuri, kun olin syntynyt totuuden tuntevaan perheeseen."

Perheen tarina kertoo uskonyhteisön jäsenenä olemisesta: lukijaa hätkähdyttävät monet tarkat säännöt ja periaatteet, koko oudolta tuntuva maailmankatsomus. Lapset kasvavat siihen luonnostaan, ihmettelemättä, hyväksyvät jopa sen, että sääntöjä rikkova erotetaan yhteisöstä ja perheestä. En käy enempää luettelemaan lahkon yksittäisiä piirteitä: ne voi jokainen lukea kirjasta osana perheen arkea. Kallandkaan ei selitä, hän keskittyy Markuksen kertomukseen.

Isä on rakennusmestari, ammattilainen alallaan. Markus oppii häneltä paljon rakennustyömaan organisoinnista, ja opeille on käyttöä, kun poika aikuisena vastaa järjestön kiinteistöistä. Läheisiä isä ja poika eivät olleet: kädentaitoja ja perinteistä miehen mallia arvostava isä ei pysty lähentymään tarinoiden kirjoittelua harrastavaa poikaansa. Vanhemmista isä on auktoriteetti, äiti haipuu harmaaseen taustaan omine ongelmineen. Molemmat jäävät kaukaisiksi, nimettömiksi. Ehkä tämä selittää myös Markuksen naissuhteita, joissa hän hapuilee pahasti. Hänen elämänsä naisten - Alison, Debra ja tietysti sisko Ellen - mukaan nimetyissä luvuissa ei näy äitiä. Ehkä kaikki olisi toisin, jos näkyisi? Markuksen lukuisat naissuhteet saavat säälittäviä piirteitä.

Debra väittää Markusta huonoksi valehtelijaksi. Mies on itse eri mieltä, ja niin on lukijakin.

"Debra oli kyllä väärässä. Olin itse asiassa varsin taitava välttämään totuutta, silloin kun totuudesta oli haittaa."

Suomalaisena Markus on kuitenkin rehellisempi kuin amerikkalaiset kollegansa, eikä poliittinen luoviminen häneltä suju. Kulttuurierot käyvät kirjassa selviksi. Jopa työpaikan menetys järjestön johtoportaassa uhkaa. Jehovien johto koostuu säännön mukaan miehistä, naiset hoitavat perheen. Carola-sisko toteaa:

"En minä sinusta huolissani ole, olet mies. Ajattelen naisia ja lapsia, he joutuvat aina välikäteen, kun miehet mittaavat voimiaan. Sodassa, politiikassa, uskonnossa."

Ehkä Markus lopulta löytää naispuolisen läheisen, muun kuin sisarensa. Kirja antaa toivoa viimeistään silloin, kun mies saa kirjeen vieraalta naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Mutta kuinka käy?

Kiinnostava ja viisas tarina maailmasta, joka on monelle vieras mutta joillekuille totta - kirjailija on kasvanut Jehovan todistajien perheessä - ja samalla komeaa proosaa. Kallandin kieli on yhtä tuoretta kuin hänen aiheensakin; se soljuu runsaana ja virkistävänä, mutta takertuu lukijaan tiukkoina läikkinä, sieppaa kiinnostuksen kuin kameran kohdistus yllättävään yksityiskohtaan. Hieno, yllättävä ja tasapainoinen tarina, joka tavoittaa lukijan niin älyllisesti kuin tunteen tasolla.

Mukana on myös ääniraita eli lista kirjassa mainituista musiikkikappaleista. En tullut kuunnelleeksi niistä mitään, koska tajusin tämän vasta lopussa, mutta kirja kestää varmasti kevyesti uusintalukemisenkin, joskus ajan ja musiikin kanssa.

Kenelle: Viulumusiikin ystäville, suljettuun yhteisöön uteliaina kurkistaville, perhetarinoiden ahmijalle, sisaruussuhteita miettiville.

Muualla: Loistava esikoisteos, sanoo Leena Lumi, jolta löytyy lisää linkkejä.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena 2017. Kansi: Anna Makkonen.

Helmet-haaste 2017: kirjablogissa kehuttu kirja. Sekä tässä että muualla.


sunnuntai 20. elokuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku

Kun kysytään, mikä kirja jokaisen suomalaisen pitäisi lukea, minulla on vakiovastaus: Anni Kytömäen Kultarinta. Nyt vastaus on muutettava muotoon: Anni Kytömäen kirjat. Niin hieno on kirjailijan toinenkin kirja. Jota hän itse asiassa kirjoitti kuulemma jo Kultarinnan kanssa limittäin, mutta toinen kiri lopulta edelle julkaisussa.

Kivitasku kulkee pääosin kahdessa ajassa: 1800-luvulla ja nykyaikana. Vaikka se alkaa vuodesta 1949, nuoresta Helenasta, jonka yhteys tarinaan on olennaisen kiinteä, kuten saamme huomata. Omana aikanamme tutustumme Vekaan, jota kiehtovat uhripaikat ja kyläkukkulat: hän haluaa kurkistella menneeseen.

"Sonjaa niiden [historiallisten paikkojen] lumovoima ei kiinnostanut. Hän näki tulevaisuudessa sen, mitä minä lyhyiksi hetkiksi tavoitin menneisyyden verhon raosta. Hän näkee yhä, miten voisimme kääntää selän maailmalle joka on lokeroitu valmiiksi ja kaluttu loppuun."

Veka muuttaa sukunsa vanhalle mökille, Louhurantaan, joka sijaitsee jossain Järvi-Suomessa, Lappeenrannasta pohjoiseen. Maisema tulee lukijalle tutuksi kerronnan myötä. Veka ei halua mukaansa Sonjaa, mutta sisko Pike tulee käymään vastasyntyneen vauvansa Möykyn kanssa. Ja onhan naapurissa Olli, joka auttaa monessa asiassa. Täysin erakoitumaan Veka ei pääse, vaikka ehkä niin toivoi.

Mutta mitä tapahtui sataviisikymmentä vuotta aiemmin? Siitä kertoo Sergei, venäläinen sotavanki, joka on määrätty pakkotyöhön samoihin rantamaisemiin, joissa Veka majailee nyt. Vanki tutustuu Maariaan, joka taitaa parannuksen ja verenseisautuksen ja osaa ulkoa 10 000 säettä kansanrunoja. Paikalle osunut kansanperinteen tutkija Lagerqvist on syystäkin häikäistynyt!

Maarian tytär Katinka hoitaa Sergein vammoja, jotka tämä saa kivilouhostöissä. Alueella on yksi maailmassa harvinaisista pallokiviesiintymistä, ja pietarilainen ruhtinas Lobanov on tilannut palatsiinsa sitä rakennusaineeksi. Kallionlouhinta ilman koneita on äärettömän raskasta työtä, vangeille sopivaa siis. Sergei ehtii tehdä paljon muutakin: hän on rakentamassa muun muassa Saimaan kanavaa. Mies tutustuu Katinkaan hyvin, tyttö opastaa hänelle paikallisia tapoja.

"Katinka unohtaa Honka-Antin taikauskon ja alkaa kysellä, montako kanavaa Pietarissa on, korkeitako palatsit ovat, onko totta että pääkaupungin ja Moskovan rikkaissa taloissa raihnaat vanhukset hilataan yläkerroksiin nostolaitteella. Juttelemme ja nauramme, ja silti tunnen oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan tytön seurassa. Lapsi ja hänen kylänsä elävät menneisyydessä, johon en ole milloinkaan tutustunut. He käyttävät rautaa padoissa, aseissa, viikatteissa ja sirpeissä, mutta maata he eivät ole tohtineet sillä kääntää. Niin syvää primitiivisyyttä Sergei ei ikinä kohdannut."

Veka ja Pike saavat selville äitinsä menneisyydestä kuohuttavan asian. Myös esiäidit ovat vahvasti läsnä tarinassa, jossa historia ja nykyisyys yhdistyvät kiehtovalla ja mielikuvitusta lennättävällä tavalla. Ja luonto, se todella elää ja hengittää, ja on - Kultarinnan tavoin - yksi tärkeä tekijä, jopa päähahmo, tarinan alusta loppuun.

"Astun kivikosta muinaisjärveen, laskeudun vapisevin jaloin kohti pohjaa ja tunkeuden leppien välistä jäälle. Näkymätön vesi hulmuaa ympärillä, mutta ilma on kevyttä ja auringon kuorimalla jäällä vaivatonta kulkea. Valo pirskoo kiteistä, joten kävelen kotiin päin silmät kiinni. Oikealla puolellani metsä kohisee maininkeja, ne pitävät minut reitillä."

Kirja sisältää niin paljon yksityiskohtia ja alatarinoita, että nettihaku viuhui sitä lukiessa, kun etsin lisätietoa milloin kansanperinteesta, milloin kivilaaduista tai historiasta. Lobanovin palatsi seisoo edelleen Nevan rannalla Pietarin keskustassa, Iisakinkirkon tuntumassa, ja toimii nykyisin hotellina: sisäkuvia en siitä onnistunut löytämään. Mutta omin silmin näin pallokiveä Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä. Piispa Råberghin ja hänen perheensä hautakivi on tuotu Porvoon tienoilta. Aika hurjan näköistä, kuten Sergei sanoo: he katsoivat kalliota, ja kallio katsoi takaisin.

Ajassa matkaaminen kiehtoo minua aina, ja todellisissa tapahtumissa ja paikoissa (vaikka fiktiona) matkaaminen vielä enemmän. Menneiden sukupolvien vaiheet ovat salattuja, ja niiden vaikutus tähän päivään on kiihdyttävää ajateltavaa. Eivät Veka ja Pikekään tiedä läheskään kaikkea sitä, mitä lukija saa selville. Kivitasku rönsyää paitsi yhden suvun nimetyt sukupolvet myös niiden yli, ulottaa kosketuksensa tuhansien vuosien taakse ajassa, paikassa vielä kauemmaksi: jonnekin, mitä ihmissilmä ei voi nähdä.

Lumoava, kiehtova, runsas ja viisas tarina, joka on kirjoitettu Kytömäen mestarillisella kielellä: se on luontevaa, kuvailevaa, täsmällistä ja kaunista. Kaikkea ei selitetä, vaan lukija saa oivaltaa itse. Jo kirjan nimi aukeaa tarinassa moneen suuntaan. Kielen lisäksi sisällön runsaus hemmottelee, palasten loksahtelu paikoilleen palkitsee lukijaa. Vuoden tähän asti hienoin lukukokemus: vaikea uskoa, että ylittäjää löytyy.

Kenelle: Runsaiden romaanien ystäville, suomen kielen rakastajille, historiasta tai luonnosta kiinnostuneille, esiäitejään miettiville, suomalaisuuteen tutustuville, oivalluksia etsiville.

Muualla: Vihdoin pääsen katsomaan muiden juttuja! Näyttävät aika hullaantuneilta. Linkkaan esimerkiksi Kirsin kirjanurkanTäällä toisen tähden alla -blogin ja Tuijatan arvion.

Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017. Kansi: Jenni Noponen.

Helmet-haasteessa 2017 täppään kohdan 5: kirjassa liikutaan luonnossa. Käy myös kohtiin 2 kirjablogeissa kehuttu, 20 vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26 sukutarina, 28 kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (koska tämä on Annin toinen kirja), 34 kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 39 kertoo ikääntymisestä, 45 suomalaisesta naisesta kertova kirja, 47 täyttää kahden haastekohdan kriteerit ja 49 vuoden 2017 uutuuskirja. Ja ehkä pariin muuhunkin, lukijan mukaan.




perjantai 18. elokuuta 2017

Blake Croach: Wayward Pines ja Pimeää ainetta

Wayward Pines -sarjaa aloin seurata telkkarista, mutten jaksanut tuijotella (kuten aina käy), vaan siirryin kirjoihin: dystooppinen tarina on jännä kuin mikä! Eletään merkillisessä, eristäytyneessä pikkukaupungissa, josta ei ole poispääsyä, huomaavat sinne joutuneet. Eivätkä kummallisuudet siihen lopu.

Salaisuudet alkavat selvitä, kun Ethan Bourke valitaan sheriffiksi. Tyypillistä scifissä, että suurimman vaikutuksen tekevät "keksityt" asiat, jotka voisi kuitenkin jollain lailla kuvitella tosiksi, jossain ajassa. Kirjassa niitä heitellään roppakaupalla. Lukija joutuu miettimään muun muassa sitä, millaisissa tilanteissa yhteiskunnan sääntöjen on oltavat tiukat ja kuka ne saa määritellä - kuka johtaa ja millaisia johtajia haluamme. Eikä vähiten mietitä ihmiskunnan tulevaisuutta.

Suoraviivaista jännitystä, matkailua ajassa, pelottavissa maisemissa ja mielikuvituksessa ja loppu, joka onnistuu yllättämään.

Muualla: Dystopian päätösosa sai sarjaan koukuttuneen Annikan ihon kananlihalle.

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki. Suomennos Ilkka Rekiaro. Tammi 2016.

Innoittuneena varasin Crouchin uusimman kirjastosta. Lisää karmivaa jännää! Mutta ei. Valitettavasti Pimeää ainetta ei pääse lähellekään Wayward Pinesia sen enempää jännittävyydessä kuin mielikuvituksellisuudessakaan. Dystopiasta on kyse nytkin, mutta tarina perustuu oikeastaan vain yhteen henkilöön ja yhteen ajatukseen, multiversumeihin - siihen, kuinka monta mahdollista maailmaa voisi olla olemassa ja kuinka päähenkilö Jason näihin eri maailmoihin elämässään sotkeutuu.

Perusidea kuulostaa kiinnostavalta, mutta pohdinta siitä, voiko rinnakkaismaailmoja voi olla rajattomasti ja miten ihminen itse voi valinnoillaan vaikuttaa, ei riitä koko kirjan mitalle. Tarina ei vedä eikä nostata kierroksia, vaan lässähtää lopulta tavanomaiseksi taisteluksi; loppuratkaisu on sentään kohtalainen ja inhimillinen paikkaus, vaikkei sekään yllätä. Sepustus on suorastaan tylsä, olen pahoillani. Minua se ei vakuuttanut, mutta kirjailijan faneja kyllä, kun somea selailee. Varmasti kirjaa lukee sujuvasti myös moni muu perus-scifistä kiinnostunut.

Muualla: Simon mielestä hyvää scifiä ja hyvä tarina, joka toimi hänelle lukujumin poistajana. Hauskasti juuri tänään on Hesarissa juttu, jossa esitellään Heikki Ojan Universumi-kirja, jossa hän kertoo maailmankaikkeudesta ja tähtitieteestä. "Avoimista arvoituksista Oja mainitsee esimerkiksi mahdolliset rinnakkaiset universumit." Ehkä Croach on sittenkin oikealla asialla?

Blake Croach: Pimeää ainetta. Tammi 2017. Suomennos Ilkka Rekiaro. Rekiaron suomennoksille kiitos: niitä ei edes huomaa, eli toimivat erinomaisesti.


keskiviikko 16. elokuuta 2017

Satu Lepistö: Lintutarha

Uusi kirjailija minulle, vaikka on teoksia julkaissut, runoja. Se monesti tietää hyvää proosapuolella, niin nytkin. Lepistön sanankäyttö ja tekstin muotoilu on varmaa, tunnelma vahva.

Mutta ei helpoin luettava. Tunnelma on niin tiivis, tarina niin rankka, eikä henkilöihin voi samastua. Poliisi Anssi Heino on pääkertoja, ja kun hän vie sossutädin kanssa kuolinviestin itsemurhan tehneestä äidistä 14-vuotiaalle Lauralle, hän hullaantuu. Ehkä lopullisesti. Perheellinen, kahden pikkupojan isä Anssi kompuroi pahasti. Anssin vaimo Niini elää hyvää avioliittoa ja haluaa vauvan.

"Niinin kuvitelmat siitä, että asiat voisi paikata uudella lapsella. Hän ei ymmärtäisi sitä, kuinka horjuin asioiden ja tilojen rajoilla, kompastelin, huojuin ja kirosin. Metsä torkkui jalkojeni ja käsien tiellä."

En tiedä, mikä Anssia loppujen lopuksi vaivaa. Himo ei selitä kaikkea. Eikä lapsuus, josta hän kertoo. Lauran tajusin paremmin; tytön kokemus ei ole niin vieras kuin nelikymppisen miehen, jonka sisin tummenee.

"Minulla oli suru siitä, että maailmassa oltiin koko ajan näin lähellä kipua, ja se oli koko ajan läsnä. Kun ihmiset katsoivat minua, he näkivät miehen, eivät varjoa, jonka sisällä pimeys koko ajan tiivistyi."

Lauraa ymmärsin, Anssia en. Enkä Heikkiä, Lauran isää, joka pitää lintutarhaa. Ihan pihalla koko kaveri! Heikin jo kauan sitten jättänyt ja nyt kuollut Lauran äiti Maria oli tasapainoton ja arvaamaton - hieman kliseisesti, taiteilija. Heikki odottaa vaimoaan jatkuvasti takaisin, vaikka linnun muodossa. Kaikki aikuiset elävät (Marian tapauksessa myös kuolevat) omissa maailmoissaan, eikä kenellekään heistä lapsi ole tärkein, tai edes kovin tärkeä. Miten surullista, mutta uskon Lauran pärjäävän. Haluan uskoa. Siipirikkokin voi elää hyvän elämän, jos häntä ei rikota lisää. Laura uskoo hallitsevansa tilanteen ja miehen, mutta kumpi oikeastaan hyväksikäyttää kumpaa? Minusta ilmiselvää - vastuu on aina aikuisen. Oli tämän sisin minkävärinen tahansa. Mutta hetkinen, pystyn silti eläytymään Anssin ajatteluun ajoittain. Kuten siihen, että ihminen muistaa itselleen sopivia asioita:

"Minä elin maailmassa, jossa unohtaminen toi turvan. Sen varassa minä elin. Sen varaan olin rakentanut elämäni, että en muistanut vääriä asioita."

Painavia, tiiviitä lauseita ja ajatuksia. Ja aika ahdistavia. Kirjailijalla on selkeä oma käsiala. Hänen tapansa kertoa haastaa lukijan. Linnut ovat kirjassa koko ajan läsnä, ja se on jollain lailla uhkaavaa. Mutta myös ajatuksia herättävää. Ajatuksia, joista ei ehkä halua julkisesti edes kertoa. Elämän rosopuolta, jota monet eivät halua edes vilkaista, kun taas jotkut lukijat hakevat juuri sitä, ja heille Lintutarha on laadukas valinta. Jälleen kerran olen iloinen kotimaisen proosan korkeasta tasosta.

Kenelle: Vakavan psykologisen proosan ystäville, särkyneitä symppaaville, synkkää sietäville, rikkinäisyyttä miettiville.

Satu Lepistö: Lintutarha. Gummerus 2017. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. Kannen kuvat: Satu Lepistö ja Jenni Noponen.



lauantai 12. elokuuta 2017

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Olen huomannut lukevani suurinpiirtein kaikki Lehtolaisen kirjat, tulee sieltä mitä tahansa - yllättävä havainto, sillä en ole tehnyt sitä mitenkään määrätietoisesti alkuaikoja lukuunottamatta. Mutta myönnettävä on, että koukussa ollaan. Maria Kallion syy, vaikken hänestä edellisessä kirjassa pitänytkään. Ylimielinen ja itsetyytyväinen espoolainen rouva! Ja kirjakin oli vaisu. Mutta nyt Lehtolainen petraa komeasti: Viattomuuden loppu on täysverinen dekkari, jota lukiessa ei tarvitse muistella liikaa vanhoja.

Lapsia seksuaalisesti hyväksikäyttänyt nainen tapetaan samana päivänä, kun hän vapautuu vankilasta. Tapauksen tutkintaa johtavan Maria Kallion tiimissä ovat myös tosi-tv:stä tuttu Kristo ja kulttuurivaihtoa edustava Johanna. Hieman tai vähän enemmän on taustoissa lukijan kosiskelun makua (tuleeko teillekin rikollisnaisesta mieleen jokin todellinen oikeustapaus?), mutta juoni toimii ja teksti vetää vauhdikkaasti imuunsa, ja se on tärkeintä.

Ajankohtaisia ilmiöitä, enimmäkseen ikävänpuoleisia, kirja on täynnä: lapsiporno ja alaikäisten pakolaisten hyväksikäyttö mainittu. Lehtolainen osuu jälleen kipeään ytimeen muistuttamalla siitä, että meuhkaamme keskenämme pikkuasioista, kun maailmassa on paljon pahasti pielessä. Lasten kärsimyksiä on vaikein hyväksyä, ja siksi hyväksikäyttö kirjan aiheena on täräyttävä, pelottavakin. Sillä ei kuitenkaan mässäillä eikä tapauskuvauksia liioitella, joten tekstiä on yllättävän helppo lukea: se on suorastaan asiallista, jos kaunokirjasta voi niin sanoa.

Huumori on mustaa, eikä se paljon naurata (vähän kuitenkin). Länsimetropoliat ja muuta lievää leukailua löytyy kevennykseksi - sitä tällaiseen tarinaan tarvitaan, ja sen Lehtolainen tietenkin hyvin tietää. Maria on muuten jollain tavalla kaukainen ja varovainen, ja hänen elämänsä tuntuu kovin rajoittuneelta: lisäsärmää hänen persoonaansa olisin edelleen kaivannut.

Mutta arvostan rankkaan aiheeseen tarttumista ja sen esille nostamista. Ei ole helppo tehtävä tehdä se tyylillä, mutta Lehtolainen onnistuu siinä erinomaisesti. Kirja on paitsi hyvä dekkari myös hyvä romaani, jossa on monipuolisuutta mutta tiukkaa linjakkuutta. Hieno veto! Ja tervetullut näyttö konkarikirjailijan parhaista kyvyistä koukuttavana tekstintekijänä, jos nyt joku todisteita vielä kaipaa.

Kenelle: Perusdekkarien lukijalle, poliisityöstä kiinnostuneille, rikostapauksia seuraaville.

Muualla: Myös Annika koukuttui ja korostaa aiheen tärkeyttä. Anu tapasi Marian kuin vanhan ystävän.

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu. Tammi 2017. Päällys: Markko Taina. Kustantajan lukukappale.



torstai 10. elokuuta 2017

Eloranta, Leino: Sanaiset kansiot. Suomen kielen vaietut vaiheet.

Saattoi odottaa, että Suomen juhlavuonna saamme useammankin suomen kieltä käsittelevän kirjan. Aiemmin ehti Lari Kotilainen hilpeällä mutta informatiivisellä teoksellaan suomen kielen menestystarinasta.

Elorannan ja Leinon Sanaiset kansiot ei ole kokonainen kielen tarina, vaan pureutuu ilmiöihin, joita tarinan varrella nähdään; kiintoisiin yksityiskohtiin ja sekä kansaa että kielentutkijoita askarruttaneisiin kysymyksiin.

Kielen tärkeimmät kehitysetapit toki tulevat kerratuiksi tässäkin. Se, että geenimme ovat tulleet eri reittiä kuin kieli. Itä- ja länsijako, joka ei ole niin itsestäänselvä kuin luulisi. Hallinnon vaikutus kielen kehitykseen - myös Kotilainen puhui tästä uskomattomasta tuuristamme, jossa sekä ruotsalaiset että venäläiset omine tavoitteineen tulivat vahingossa suojelleeksi kieltämme, vastapuolen valtaa pelätessään - sekä tärkeät kielentutkijat ja kehittäjät.

Mutta lisäksi saamme lukea muun muassa siitä, miksi Siilinjärven nimi on mikä on, vaikkei siili eläimenä ollut nimen synnyn aikaan vielä Suomeen levinnyt. "Nimen alkuosa palautuu tiettävästi alueen vanhaan saamelaisasutukseen ja saamen sanaan siida, joka tarkoittaa saamelaisten perinteistä talvikylää, lapinkylää." 

Ja tietysti tärkeä merkkipaalu vuodelta 2009: "...ikimuistoisista ajoista Suomen yleisimmän sukunimen paikkaa pitänyt Virtanen joutui väistymään, kun Korhosten määrä ylitti maan Virtas-varannon."

Kirja tarkastelee myös toimittajien kielen osaamista: "---sanomalehtikielen kehnouteen on paljon syytä myös toimittajien välinpitämättömyydessä ja alhaisessa sivistystasossa", sanoi kirjoittajien mukaan Allan Saratie, toimittaja itsekin - vuonna 1917 julkaistussa kirjassaan Hyvää suomea! Kuin suoraan tämän päivän vauva.fi-palstan kommenteista, joihin Eloranta ja Leino myös viittaavat. Mutta he ovat toimittajille Saratietä armollisempia ja toteavat, että kiire näkyy mutta valtaosa toimittajista on puutteistaankin huolimatta varsin taitavia kielenkäyttäjiä. Ja että jos jokin kielen ohjeistus ei millään mene jakeluun, ehkä ohjetta olisi syytä miettiä uudelleen. Kielen luonteeseen kuuluu kehitys ja jatkuva muutos.

Kielenhuollon jatkuvuutta ja kovaa työtä sen eteen painotetaan. Itsestään kieli ei pysy kunnossa saati kehity, ainakaan siihen suuntaan, mihin vakavasti otettavan sivistyskielen kuuluisi. Kirjoittajat ovat huolissaan kansainvälistymisestä korkeimmassa opetuksessa ja tutkimuksessa: jos niiden kieleksi muotoutuu vain englanti, käsitteiden määrittely ja termityö jäävät suomen osalta tekemättä. Kielellämme ei nykyisellään ole hävettävää vaikkapa englannin rinnalla. Itse asiassa Nykysuomen sanakirjassa on enemmän sanoja kuin Oxford Dictionaryssa. Suomeksi voi puhua kaikesta! Tosin vertaaminen on vaikeaa muun muassa siksi, että meillä on paljon johdoksia ja yhdyssanoja. Mutta kirjoittajat varoittavat:

"Jos suomen kielen annetaan väistyä kehityksen eturintamasta, se voi väistyä paljosta muustakin ja päätyä takaisin lähtöpisteeseensä: tavanomaisten arkisten asioiden käyttökieleksi."

Kiintoisa on myös pohdinta virallisesta kielestä ja tekstien lukutaidosta. Kun tahallaan keksitään ilmaisuja, joissa halutaan hämärtää alkuperäinen tarkoitus tai joita suuri osa kansasta ei kerta kaikkiaan ymmärrä - mitä näitä kiky-sopimuksia ja Stroke Uniteja nyt on - nousee lukutaito arvoon arvaamattomaan. Mediasota kaipaa sotilaita, ja kirjoittajien mielestä on kummallista, että perinteisesti miehelle langennut puolustustehtävä on tässä asiassa kääntynyt naisten vastuulle: poikien ja miesten lukeminen on vähentynyt, jotkut jopa ylpeilevät sillä, etteivät lue!

Kirja ei ole perusteos, joka pitäisi olla joka kodin hyllyssä, mutta kiinnostuneille ehdottoman maukas ja kieliasianälkää hillitsevä välipala.

Kenelle (ja nyt lainaan takakantta, koska tiivistys on oivallinen): Suomen kieleen intohimoisesti suhtautuville, kielestä ja sen kummallisuuksista kiinnostuneille.

Muualla: Helsingin Uutiset tarttui aiheeseen slangin kannalta. Junantuomat sanovat kaupunkiaan Hesaksi, paljasjalkaiset stadiksi, paitsi että sekin alkaa jo muuttua - nuoret helsinkiläiset saattavat puhua Hesasta.

Ville Eloranta, Jaakko Leino: Sanaiset kansiot. Suomen kielen vaietut vaiheet. Gaudeamus 2017.

maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Nimen perusteella arvelin kirjaa muistisairaudesta kertovaksi. Olihan Ahava käsitellyt muistamisen vaikeuksia jo aiemmin Eksyneen muistikirjassaan. Mutta ei, nyt on kyse aivan täysin muusta. Todella jostain muusta!

Mitä miettisit, jos puolisosi päättäisi vaihtaa sukupuoltaan? Vaimostasi sukeutuisi partaansa ajava miehekäs kaveri, miehestäsi nainen, joka lainailee hameitasi ja opettelee meikkaamaan. Pysyisikö rakkaus ennallaan?

Tosielämässä tätä joutui Ahava pohtimaan, kun hänen miehensä ilmoitti halunneensa aina olla nainen. Ilmoitus on pommi, joka räjäyttää liiton palasiksi, voinee sanoa. Niin iso muutos ja yllätys se kirjoittajalle on.

Ahavan teksti on ahdistunutta ja ahdistavaakin, ymmärrettävistä syistä. Hän kuvaa nimenomaan omaa järkytystään tilanteessa, jota ei osaisi edes kuvitella etukäteen. Miehen motiiveja hän kertoo myös, muttei mene tämän tuntemuksiin vaan pitää tiukasti oman näkökulmansa. Erinomainen valinta; tätä näkökulmaa - puolison tai muiden läheisten - ei yleensä kerrota, kun sukupuolenvaihdoksista puhutaan.

"Mietin: Mitä hänestä jää, kun mies hänessä menee pois? Mitä hänestä jää minulle? Hän sukeltaa takaisin luokseni, samat tikkuiset silmäripset. - En minä halua sinua jättää. - Mutta sinä et halua olla minun mieheni."

Nainen menettää miehensä. Siten tilanne hänelle näyttäytyy. Hormonihoitojen myötä katoavat yksi kerrallaan miehen piirteet, joita nainen rakasti ja jotka tunsi läpikotaisin. Lihakset, parta. Tutut tavat kylpyhuoneessa. Vaatteet. Jopa nimi muuttuu. Mies katoaa, häntä ei enää ole, siis mies kuolee.

Nainen yrittää pelastaa muistonsa miehestä. Hän pihistää vanhoja paitoja, jotka mies on heittänyt tarpeettomina pois, ja hautaa ne. Jos mies kuolee, hän haluaa edes hautajaiset! Kotiinsa muuttanutta uutta - toista - naista hän vierastaa.

"Hän on sähköä täynnä, hän värisee kuin rakastunut tyttönen. Kun on hyvä päivä, jaan hänelle vaatteitani. Kun on hyvä päivä, haluan katsoa. Hän pyrähtää luokseni, kuuntelee neuvojani, pyörii peilin edessä ja etsii kuvasta itseään. Jokin osa minua lämpenee, sillä näen, että tämä tekee hänelle hyvää."

Ehkä eniten naista loukkaa se, ettei hän tiennyt miehensä ajatuksista aiemmin. Hänet on yllätetty housut kintuissa, häntä on petetty - rakastiko mies lainkaan vai opetteliko vain hänen kauttaan naisena olemista? Ovatko edes muistot totta? Viettikö hän toistakymmentä vuotta uppo-oudolla mantereella, vaikka luuli tietävänsä sijaintinsa tarkkaan?

Ahava vetää tarinaan komean rinnastuksen Kolumbuksen Amerikan löytämiseen. Mies luuli olevansa Intiassa, vaikka oli maapallon toisella puolella. Hukassa, vaikkei tiennyt sitä itse. Kartat hän sovitteli täsmäämään omiinsa, purjehdusajat väärensi suunnitelmiinsa sopiviksi, koska ei halunnut myöntää muuta totuutta kuin omansa. Tekikö nainenkin niin miehensä suhteen? Hän tunsi kaikki yksityiskohdat kuin Kolumbus karttansa, muttei saanut nähdä kokonaisuutta.

"On päiviä jolloin en vain saa katsetta tarkentumaan. Näen monta kuvaa, monta aikaa ja lausetta päällekkäin. Niin kuin joku puhuisi vierasta kieltä, josta ymmärrän vain sanasen sieltä täältä, niin kuin olisi jotain mitä minun tulisi ymmärtää tai osata selittää, mutta keskustelu käydään aina seinän takana, aina toisessa huoneessa, enkä erota siitä kuin muminan."

Ihailen kirjailijan rehellisyyttä ja taitoa ilmaista monisäikeiset ajatukset ja tunteet tiiviisti, koherentisti ja kauniisti. Symboliikka toimii, samoin tekstin kuljetus; kyse ei ole trilleristä, joka rynnistää eteenpäin vauhdilla, vaan ajattelusta, tuntemuksista, jotka voivat myös viipyä ja pysähdellä - ja lennähtää äkkiä muualle. Näin juuri voi aivojen kuvitella toimivan järkytyksen jälkeen.

Kipeän koskettava kertomus ja tunnemyrskyn kuvaus tilanteesta, josta ei juuri puhuta. Ahava on taitava, sen jo tiesimme. Edellinen kirja Taivaalta tippuvat asiat sai EU:n kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaana, joten sikäli suurin yllätys nyt on ravisteleva aihe. Vaikuttava ja mieleenpainuva teos, jonka lukemisen jälkeen illalla katselin miestäni pitkään. Kuinka hyvin hänet oikeastaan tunnen?

Kenelle: Sukupuolirooleja miettiville, parisuhdetarinoista kiinnostuneille, elämää järisyttäviä muutoksia kokeneille tai niitä pelkääville.

Muualla: Julkaisupäivä on tänään 7.8, joten blogeista löytyy.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus 2017. Kustantajan ennakkokappale.

torstai 3. elokuuta 2017

Pauliina Lindholm: Komendantti

Suomalaiset rakastavat tätä kirjaa. Se kertoo taitavasti historiastamme, puolustushalustamme ja siitä, miten olemme uurastaneet valtaajia vastaan. Rakentaneet silloisen Euroopan komeimman merilinnoituksen, Suomenlinnan, Helsingin edustalle, varustautuneet huolellisesti idän uhkaan, järkeilleet tulevat tapahtumat hyvissä ajoin.

En mene nyt siihen, millaiseksi suurella vaivalla ja isolla rahalla 1700-luvulla rakennetun linnoituksen suoja lopulta osoittautui, mutta sen rakentamisen kuvaus ainakin on ylitsepääsemätön. Hankkeen johtajaksi nimitetty ruotsalainen Augustin Ehrensvärd on päähenkilö, suurine tehtävineen. Ja hän hoitaa sen riemulla, vaikka vaikeuksia riittää. Työntekijöitä ja materiaaleja on vaikea saada, rahoituksen turvaamiseksi on nähtävä vaivaa ja helsinkiläisten epäluuloja hanketta kohtaan selätettävä.

Ehrensvärd on mainio persoona ja arvonsa tunteva henkilö. Hänellä on siihen varaa, onhan hän kansainvälistä kokemusta omaava herra, joka oli opiskellut kuuluisassa La Fèren tykistökoulussa.

"Hän oli sentään yliopistomies ja Tukholman tykistökoulun johtaja. Jumaliste! Hän oli kiertänyt paikoissa, joita provinssin ihmiset eivät osanneet kuvitellakaan: Hessenissä, Hannoverissa, Mainzissa, Pariisssa...Lontoossa."

Sodankäynnin ja maailman- ja merentuntemuksen lisäksi mies hallitsee niin etikettien yksityiskohdat kuin kaupankäynnin salat; hän tuntee viinit, ruuat ja muut maalliset ilot. Piirtäminen enemmän intohimo kuin harrastus: "Tiesikö tuo puodinpitäjä, että hän oli ollut Pariisissa maailman parhaan kuparipiirtäjän opissa?" Ja se saa hänet ihastumaan kalastajan tyttäreen, jonka mies haluaa mallikseen. Rakasta vaimoaan hän ei suinkaan unohda, vaan kirjoittaa tälle ja pojalleen kirjeitä sekä päiväkirjaa. Myös kirjallisia kykyjä löytyy, kuten sivistyneelle miehelle kuuluu.

Suomenlinnana nykyisin tunnettu kohde oli aiemmin sarja sekalaisia erämaasaaria. Venäjän uhka 1700-luvun alkupuolella sai Ruotsin päättämään linnoituksen rakentamisesta, huhut itänaapurin valtausaikeista loivat kiireen.

Miten Ehrensvärd pärjäsi? Kirja kertoo iloisen vaikkei ongelmattoman rakennustarinan. Mies hoitaa taidoillaan, kokemuksellaan ja itseluottamuksellaan jättiprojektia suvereenisti, niin pienistä kuin suurista asioista vaivattomasti huolehtien. Nuo ruotsalaiset, taas ne jeevelit osaavat nauttia elämästä! Sekä omasta osaamisestaan, ylpeydestä suuren tehtävänsä edessä. Ehrensvärd ei tingi mukavuuksista mutta tunnistaa myös juurevat ilot, kuten meren tuoksun, kalansaaliin ilon ja muut luonnon ihmeet. Eikä hän ole hienostelija, vaikka aineksia olisi. Mies hyppää vaikka kehnoon paattiin tai uskaltautuu tutkimaan työläisten tarttuvia sairauksia lähikontaktissa, jos tarpeen. Aloin kyllä ihailla.

Lindholmin kerronta etenee vaivattomasti. Jännite ei notkahda hetkeksikään, ja vanhasta ajasta kirjoittamisen tyyli sopii tähän päivään. Tekstissä on syvyyttä ja sävyjä, mikä saa kokonaisuuden tuntumaan vauraalta, kiitolliselta luettavalta.

Välttämätön vertaus: jos kirja kertoo historiallisesta Helsingistä, jonka yhtä näkyvintä osaa on rakentamassa ulkomailta Suomeen komennettu mestari, jonka silmin asioita katsomme, mieleen nousee vääjäämättä Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Viikilän, kokeneen kirjoittajan, tekstin kauniin viiltävä terävyys ja "runon salakuljetus romaaniin" on omaa luokkaansa ja jää Engelin kaupunkiin.

Lindholm on sanaisampi, kerronnallisempi, ja suuri ero kokemuksen ja tyylin lisäksi on tunnelmassa: Komendantti lähestyy tapahtumia ilon kautta siinä missä Engel synkistelee. Engel on molli, Ehrensvärd duuri. En tiedä, oliko Viikilän kirja Lindholmin esikuvana vai onko aiheiden samankaltaisuus sattumaa. Ilman Viikilää tuoreessa muistissa Komendantti olisi mielessäni ehkä noussut vielä kirkkaammaksi helmeksi. Upea, taitava ja riemastuttava kirja se on joka tapauksessa.

Ja koska siinä ei päästä kuin vasta rakentamisen hyvään alkuun, jatko olisi mitä toivottavin. Miten rakennustyö eteni? Milloin, miten ja miksi paljonpuhutut ulkomaiset rakentajat tulivat? Millaista oli, kun työ eteni? Mikä oli Viaporin kapina? Mitä Ehrensvärd mietti ja miten hänen kävi? Entä tytön, isoisän ja muiden? Niin paljon kerrottavaa odottaa kertojaansa.

Joku sanoi, että on hyvän historiallisen kirjan merkki, että lukija alkaa etsiä tietoa ajasta muualtakin. Tämä on hyvä historiallinen romaani, sillä juuri niin tein. Googlasin aihetta ahkerasti ja metsästin divarista Suomenlinnan historiikin. Sotasokeiden 1969 julkaisema kirja kuvaa Suomenlinnaa näin:

"Se rakentui 1700-luvun linnoitustaidon periaatteille, mutta oli niiden paikallisiin oloihin sopeutuva, itsenäinen ja nerokas toteutus. Mutta se oli samalla paljon muuta. Se oli korkeatasoinen rakennustaiteellinen harvinaisuus, rohkean suunnittelijan ja tunnollisten rakentajien suursaavutus. Aikoinaan se oli myös hienostuneen kulttuurin ja taide-elämän tyyssija."

 Ja seuraavalla saarivierailulla katselen eri silmin kuin ennen. Ehrensvärdin entinen asunto saarella on muuten nykyisin hänen nimeään kantava museo, jonka edustalla on hänen hautansa.

Komendantti voitti Otavan ja Otavan Kirjasäätiön Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi julistaman Suomi 2017 -romaanikilpailun.

Kenelle: Historiahulluille romaaninlukijoille, rikkaan kerronnan arvostajille, Helsingin ystäville.

Muualla:  Postaamme kirjasta yhtäaikaa Tuijatan kanssa. Mahtaako hän olla samoilla linjoilla? Apu-lehden artikkeli yhdistää historian tähän päivään, mikä on Suomenlinnan ylläpitäjien tarkoitus. Lisää postauksia löytyy haulla, sillä kirjan julkaisupäivä on tänään 3.8.2017. Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta! Ja voisimmeko vinkata järjestettäväksi Suomenlinna-kierrosta kirjailijan kanssa, samoin kuin Jukka Viikilä teki Engelin kaupungissaan? Tiedän heti monta innokasta osallistujaa.

Pauliina Lindholm: Komendantti. Otava 2017.

Viapori Suomenlinna. Toimitus sekä kuvituksen että painoasun suunnittelu Sakari Salokangas. Teksti Martti Santavuori. Sotasokeat 1969, Kauppakirjapaino Oy.

Helmet-haaste 2017: kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia. Haluaisin omata Komendantin sosiaaliset taidot. Tai strategiset taidot. Tai piirtämisen taidot. Tai elämästä nauttimisen taidot.



keskiviikko 2. elokuuta 2017

Antti Tuomainen: Parantaja. Kirjametron kyydissä.

Normilukemistoni ohessa tutustun kotimaisiin dekkareihin, hitaasti, nyt vasta luin Vuoden  2011 johtolankapalkitun. Antti Tuomainen on kahden kirjan verran tuttu ennestään: ne ovat Mies joka kuoli ja Kaivos.

Parantaja läväyttää lukijan silmien eteen heti monta erittäin kiinnostavaa elementtiä ja nostaa uteliaisuuden: Tulevaisuus. Helsinki. Sanomatalo. Kadonnut vaimo. Mitä näistä kehkeytyy?

Jännitystä kehkeytyy. Dystopiat kiehtovat minua aina, ja kun maisema on kotoinen, se nostaa innostusta entisestään. Ilmastonmuutos on edennyt nopeasti, ja Helsingin rantakaupunkiosat ovat veden vallassa. Pakolaiset ovat vallanneet asukkaiden hylkäämät talot, rikkaimmat rakennuttaneet aidattuja ja raskaasti vartioituja asuinalueita. Väkivallan uhka kaduilla on arkea, kun eloonjäämisestä taistellaan.

Tapani Lehtisen vaimo Johanna on toimittaja, joka ei ole palannut työkeikalta. Mies saa selville tekeillä olleen jutun aiheen; jäljet viittaavat Parantajana tunnettuun, vaaralliseksi rikolliseksi epäiltyyn henkilöön. Poliisi ei ehdi tutkia kuin murto-osan rikoksista, joten Lehtinen tekee tutkimusta itse ja törmää asioihin, joita ei olisi halunnut tietää.

Tarina on selkeä, kieli kirkasta sekä ajanmukaista mutta dekkariperinteitä kunnioittavaa. Sitä on helppo lukea sotkeutumatta langanpäihin tai suureen henkilöiden joukkoon, kuten dekkareissa helposti käy, ainakin minulle. Kovapintaisuuden ohella mukana on lämpöä ja tunnetta, miehen kaivatessa rakkaintaan ja pohtiessa elämän kummallisuuksia. Ihmisistä ei tehdä idiootteja sen enempää kirjassa kuin lukijan roolissa. Ehkä siinä joitain kirjan jättisuosion syitä: Parantaja on käännetty jo 26 kielelle.

Postauksella hyppäsin Kirjametron kyytiin. Kirjametro on Oulun kirjastojen loistoidea metrokartasta, jossa linjat on nimetty teemoittain, pysäkkeinään teemaan sopivat kirjat. Houkutteleva ja todistetusti toimiva tapa lukuvinkata! Parantaja sijoittuu Murtuneiden maailmojen ja Oi maamme -linjan risteyskohtaan. Juttulinkkejä löytyy Kirjametron facebook-sivulta tänään 2.8. lisää.

Kenelle: Laadukasta ja helppolukuista kotimaista dekkaria etsivälle, dystopian ystäville.

Muualla: Tuomainen teki Kirsiin vaikutukseen jo ensikosketuksella. Myös Elina vaikuttui tulevaisuuteen tempaavasta kirjasta. Jorin korkeat odotukset eivät ihan täyttyneet, vaikka hän pitikin kirjasta ja tarjoaa lisää linkkejä.

Antti Tuomainen: Parantaja. Helsinki-kirjat 2011. Kansi: Tommi Tukiainen